Runeberg today?

Sunnuntaina on allakan mukaan J.L. Runebergin päivä, Runebergsdag, Mitä siitä tulee mieleen?

Ainakin runebergintortut ja patsas Espan puistossa kunniapaikalla, jota kivinen Eino Leino kai haikailee. Runeberginkatu, sitten kotimuseo Porvoossa, jossa Fredrikan henki tuntuu yhtä paljon kuin Johan Ludvigin. Maamme-laulun sanat, vanhemmalle polvelle luultavasti Vänrikki Stoolin tarinat. Ennen saatettiin sanoa jostakin henkilöstä, että puhuu kuin Ruuneperi. Sörkän slangissa kansallisrunoilija oli Ryynegreeni. Taisi olla Arvo Turtiaisella runo, jossa poika teki värssyn eikä tyyli ollut R:n.

Tutustuin Vänrikkiin vanhana Paavo Cajanderin käännöksenä, kuvituksena Albert Edelfeltin piirrokset. Klassikko jos mikä. Aikanaan hankin kirjan myös alkukielellä. Mieliruno on Torpflickan, Torpan tyttö. Siinä piirtyy draaman kaari tytön toivosta pettymykseen. Ensimmäisen säkeen lyhyt luonnonkuvaus päilyy täydellisenä, mutta purppura ennakoi jo taistelua.

Och solen sjönk, och kvällen kom, den milda sommarkvällen,

ett sken av mattad purpur göts kring bygderna och tjällen,

från dagens mödor glad och trött en skara lantmän kom;

de fyllt sitt värv, de vände nu till sina hyddor om.

Ja päivä laski, suvinen tul’ ilta ihanainen,

majoille, maille valahti jo rusko sammuvainen,

väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,

työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.

On kyse Suomen sodasta 1808-09. Tytön sulhanen oli lähtenyt muiden mukana taistelemaan. Monet palasivat, hän ei. Tytön äiti lohdutteli: ei kannattanut surra, sulhanen oli viisaasti väistänyt vaaraa, karannut. Tyttö ei tätä uskonut, vaan läksi etsimään miestä taistelukentältä. Tämä ei ollut kaatuneiden tai haavoittuneiden joukossa. Ehdottoman tytön ratkaisu on oma kuolema.

När skaran kom, och han ej kom, begrät jag nyss hans öde,

jag trodde, att han låg som man på fältet bland de döde;

jag sörjde, men min sorg var ljuv, den var ej bitter då,

jag velat leva tusen år att honom sörja så.

O moder, jag har sökt bland lik till sista skymt av dagen,

men ingen av de slagna bar de kära anletsdragen.

Nu vill jag icke dväljas mer på denna svekets ö,

han fanns ej bland de döda där, och därför vill jag dö.

Kun tuli muut, mut armas ei, hänt’ itkin kaipaellen,

ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen:

suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,

hänt’ oisin tuhat vuottakin mä surra mielinyt.

Voi äiti, yöhön pimeään mä etsin kaatuneista,

mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.

Viekkaassa tässä maailmass’ en viihdy kauempaa,

kuolleissa kosk’ ei ollut hän, mä toivon kuolemaa.