Savolainen syntymäpäivä Mikkelissä

Seniorin syntymäpäivän kunniaksi Juniori tarjosi lounaan Mikkelin Gastropub Einossa. Paikka on uuden ilmeen saaneen torin kupeessa. Nimi ei tule Eino Leinosta, vaan mikkeliläisestä ravintola- ja majoitusalan miehestä Eino Tanskasesta. Rehevää ruokaa, menussa savolaisia tarkennuksia, kuulemma Aake Kalliala on ollut mukana suunnittelussa.

Sokerina pohjalla vai pitäisikö sanoa vaahtokukkana oluen pinnalla oli alakerroksen vessan äänimaisema: Aaken mehevä ääni lasketteli nauhalta savolaisia sutkauksia. Seniori ei malttanut lähteä sieltä heti, vaan jäi hekottamaan!

Mikä on äidin paikka, vm. 1891

Äitiyssota syttyy tasaisin väliajoin. Sitä käydään äidin paikasta ja lapselle kuuluvasta huomiosta. Tasa-arvoisena aikanamme isätkin on alettu taistoon sotkea mukaan, mutta ensisijainen huomio on äideissä. Mutta on sitä osattu ennenkin. Näin kirjoitti K.A.Tavaststjerna 1891 kirjassaan Kovina aikoina, joka sijoittuu 1860-luvulle:

Eikä [lapsia] ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen, että äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin jo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin taputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka unohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän ylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa.

Edellisestä huomaa, että joitain muutoksia on tapahtunut: miehen passaaminen ei useimmissa tapauksissa ole enää keski- tai yläluokkaisen naisen tärkeimpiä tehtäviä, kuten se tuohon aikaan oli. Lisäksi kodinhoito on helpottunut kodinelektroniikan ja vähittäiskaupan tarjonnan laajenemisen myötä, joten sekään ei enää vaadi lähes ympärivuorokautista työtä.

Mutta mitähän Tavaststjerna olisi sanonut nykyajan alati vaihtuvista suosituksista sen suhteen, mitä raskaana olevan tai imettävän kuuluisi tehdä tai olla tekemättä?

Lasten kasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää
englantilaista tiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa.

Päntän äijän jälkeläisiä

Viivytellyt talvi tekee vihdoin tuloaan. Ovat koittaneet Päntän äijän mieliajat. Pentti Haanpään juttu Päntän äijän vajoaminen kertoo mökin ukosta, jolle ohut jää oli vastustamaton houkutus.

Sillä Päntän äijä putosi järven jäihin joka jumalan syksy ja väliin keväälläkin. Kolme kertaa hän oli pudonnut niin surkeasti, ettäoli ollut aivan taidottomassa tilassa, kun naapurit vetivät hänet kuiville. -- Eikä Päntän äijälle ollut apua, ei hän mitään oppinut kokemuksistaan. Jää vietteli hänet aina uudelleen, vastustamattomasti. Lieneekö jo päässyt uskomaan, ettei vesi häntä hukuta?

Taas syksynkähmässä lähti ukko emäntänsä vastustuksesta huolimatta yksiöiselle jäälle reellä liukuen.

Reen kepeä kulku jollakin tavalla lumosi hänen mielensä. Päässä vilahti ajatus, että mikään tässä elämässä ei ollut niin sileätä kuin syksyinen jää...

Mutta ohut jää muuttui huomaamatta sulaksi vedeksi ja reki rupesi vajoamaan kohti pohjaa. Ukko päästi partasuustaan suuren huudon. Sen kuuli naapurina asuva seppä Toropainen.

Siinä se nyt on! Enkö minä jo sanonut, että alkavat olla Päntän äijän putoamisajat...

Seppä kiirehti apuun poikineen, ja yhdessä he saivat kiskottua ukon rekineen vedestä. Tuvan lämpö ja pontikkahörppy saivat Päntän äijän taas tokenemaan elävien kirjoihin. Seppä ei sanojaan säästellyt:

Se oli nyt neljäs kerta, kun sinä hukuit peräti, puhumattakaan pienemmistä porskahduksista. Muista, että jos vielä pudotat itsesi, niin minä en vedä, vaan painan syvemmäksi... - Jospa se nyt riittäisi, myönteli Päntän äijä. - Ainakin täksi syksyksi...

Sanomalahtien pikku-uutiset tähän aikaan vuodesta kertovat, että Päntän äijän jälkeläisiä löytyy runsaasti muualtakin kuin Haanpään kuvaamasta Kairanmaasta.

Sukupolvien välinen dialogi

Tänään oivalsimme harrastavamme toisinaan sukupolvien välistä dialogia. Kerroin juniorille Käpy selän alla-filmiin liittyvän sitaatin, joka oli mielestäni hauska, ja odotin naurua puhelimen toisessa päässä. Siellä vallitsi hiljaisuus. Sitten tuli selvityspyyntö. Purin lauseen osiin ja kävimme ne läpi. Ahaa, sitäkö se siis tarkoitti.

Sama toimii myös toisin päin. Inter-generationaaliselle dialogille on varmasti jossakin jokin historiallis-sosiologis-tilastollinen kuvaus sekä juhlava kaavio, johon sisältyy ?? = ?? = Ahaa !

Torstai ei ole toivoa täynnä

Huominen torstai tietää näyttävää katuteatteria Ateenassa. 17.11.1973 opiskelijoiden mielenosoitus käynnisti sotilasdiktatuurin (1967-74) loppulaskennan. Siitä tuli vuotuinen kansallinen merkkipäivä. Nyt Lukas Papademos hallituksineen voi odottaa rajuja mielenosoituksia. Aika muuttuu, nyt kohteina troikka ja uusi hallitus entisten everstien sijasta.

Francon aika: näin me sen koimme (Suomessa)

Yle Teemalla on pyörinyt jo monta vuotta espanjalainen Francon aika, joka kuvaa Alcántaran perheen ja heidän lähipiirinsä elämää Francon hallintokauden loppupuolella ja sen jälkeen. Mietitäänpä, minkälainen olisi suomalainen versio! (Vertailtavuuden kannalta nimet ovat kuitenkin espanjalaisia.) Sarjan nimi olisi tietysti Kekkosen aika.

Päähenkilöt ovat aviopari, Antonio ja Merche. Molemmat menivät nuorena töihin, koska sodan jälkeen köyhässä Suomessa ei ollut varaa opiskella, jos ei kuulunut rikkaaseen perheeseen. Heidän perheensä olivat alunperin sisä-Suomesta, kuten monien muiden. Onneksi Merchen isä oli saanut kuitenkin Helsingistä rintamamiestontin, jolle rakennetussa rintamamiestalossa aviopari lapsineen ja Merchen vielä elossa oleva äiti asuvat. Äiti Herminia on korvaamaton apu lastenvahtina, aikana ennen laajamittaista päivähoitojärjestelmää.

Perheenpää Antonio on ollut himoitussa julkisen sektorin virassa, erään ministeriön ovimiehenä. Hän otti kuitenkin virkavapaata ja lopulta lopputilin, kun hänen tuttavansa Don Pablo houkutteli hänet yrityselämään. Ensin Antonio ja Pablo tekivät töitä rakennusalalla, sitten Antonio siirtyi takaisin konepaja-alalle, jossa hän työskenteli ennen ministeriötä. Antonio saa konepajan kannattamaan, koska hyvissä asemissa oleva Don Pablo hommaa hänelle tuottoisia tilauksia Neuvostoliiton kanssa käytävään bilateraalikauppaan liittyen.

Antonion vaimo Merche on työskennellyt tekstiiliteollisuudessa - ala oli vielä runsaslukuinen Suomessakin 1960- ja 1970-luvuilla. Vaikka öljykriisi ei heikentänyt Suomen taloutta niin paljon kuin Espanjan (koska bilateraalikaupan ansiosta Suomi sai edullista öljyä NL:sta), Merchen yritys joutui silti lopettamaan. Sitten Merche perusti kampaamon vaatekauppansa entisen myyjän kanssa. Samalla Merche aloitti opiskelun yliopistossa, vasta aikuisiällä. Näitä yritysten lopettamisia ei välttämättä katsottu hyvällä sen ajan melko yrityskielteisessä ilmapiirissä, mutta suomalaisen sisukas aviopari ei anna ympäristön paheksunnan lannistaa.

Heillä on neljä lasta. Toni ja Ines ovat nuoria aikuisia. Kuten espanjalainen Ines, suomalainen versio viettää hyvin samanlaista villiä elämää: muuttaa Lontooseen ja asuu siellä englantilaispojan kanssa, joka tulee Suomeen asti etsimään Inesiä. Sitten he päätyvä Ibizalle viettämään hippielämää. Ennen pitkää Ines palaa kotiin ja viettää hippielämää täälläkin kunnes ihastuu erääseen ortodoksiseen venäläisemigranttiin, Eugenioon. Inesin vanhempien kauhistukseksi he menevät naimisiin ortodoksisessa kirkossa. Mutta perheonnea ei kestä kauan, koska Ines joutuu sattumalta sotketuksi joidenkin inkeriläisloikkarien asiaan, ja hän ja Eugenio päättävät varmuuden vuoksi muuttaa Tukholmaan, kunnes tilanne menee ohi. Heidän siellä syntynyt lapsensa saa venäläistyyppisen nimen, ja siinäkin on Antoniolla totuttelemista.

Toni on opiskellut lakimieheksi ja on salaa oikeistoradikaali. Hän on tavannut Tuure Junnilankin! Vanhemmat ei tietenkään pidä moisesta poliittisesta aktivismista, eikä sekä Antonion että Tonin itsepäinen suomalaismiehen luonne helpota keskusteluja. Maria on hyvin pieni, mutta Carlos on jo yläasteiässä ja alkaa kiinnostua tytöistä. Hän on jo altistunut isoveljensä poliittisille mielipiteille ja uskoo niihin, mutta toisaalta veri vetää taistolaisiin päin: taistolaisilla on parhaat bileet ja aktiivinen pöksylähetys.

Eräs henkilö on myös Antonion veli Miguel, joka on palannut Suomeen oltuaan vuosia töissä Saabin tehtailla. Hän ostelee Dagens Nyheteriä ja muita ruotsalaisia sanomalehtiä ja jaksaa tolkuttaa väsymykseen asti, kuinka paljon paremmin ja vapaammin asiat ovat Ruotsissa. Kunhan vain ruotsalainen, kylmäksi osoittautunut vaimo suostuisi eroon. Paha kyllä, Miguel on päätynyt ajamaan yhteistä taksia tulipunaisen kommunistin kanssa, ja aina välistä syttyy kiivaita keskusteluja Neuvostoliiton tilanteesta. Näitä keskusteluja syttyy erityisesti paikallisessa Gulf-huoltoaseman baarissa, jota pitää Tinín.

Kallorumpu on Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut

Muusana Mannerheim –näin voi todeta Eeva-Kaarina Arosen uudesta teoksesta Kallorumpu. (Samaa voisi sanoa myös Jörn Donnerin Muistiinpanoja Mannerheimista, jossa Donner tarkasteli marsalkkaa myös oman ja sukunsa historian linssin läpi. Kirja liittyi Donnerin televisioituun Mannerheim-dokumenttiin.)

Kallorumpu on Finlandia-ehdokkuutensa ansainnut. Sama intensiivinen kertojan ote kuin 2005 ilmestyneessä kirjassa Maria Renforsin totuus, joka sijoittuu 1800-luvun lopun Kajaaniin, Kainuuseen ja Vienan Karjalaan. Sama menneisyyden uskottava loihtiminen esille. Lukija kulkee milloin Mannerheimin kodissa Kalliolinnantiellä vuonna 1935, milloin nykyhetkessä oppaanaan salaperäinen kertoja, jonka henkilöllisyys hiljalleen paljastuu. Draaman kaari kantaa alusta loppuun. Ihminen Mannerheim nousee etualalle, mutta säilyttää samalla patsaan arvoituksellisuuden.

Anno 1790: 1700-luvun CSI

...paitsi että se on paljon parempi. Tarkoitan FST:llä näytettävää uutta draamasarjaa, jonka ensimmäinenkin jakso on vielä Yle Areenalla 23.11. asti. Se on historiallinen dekkari, jonka päähenkilö on poliisiksi värvätty välskäri Dåådh.

Se on visuaalisesti upea, mutta ihastuin myös ajankuvaukseen. Parhaimmillaan dekkari on mahtava väline yhteiskuntakuvaukseen, mutta usein tämä vaatii riittävää ajallista tai muuta etäisyyttä. Esimerkkejä tästä ovat Ylen viime vuonna näyttämä, Mussolinin aikaan sijoittuva Komisario De Luca sekä Yhdysvalloissa asuvan kiinalaisen Qiu Xiaolongin Kiinaan sijoittuvat dekkarit. Kuten myös Terry Pratchettin Vimesiä käsittelevät Kiekkomaailma-kirjat. Riittävä etäisyys tuo perspektiiviä ja mahdollistaa yhteiskunnan epäkohtien vapaamman käsittelyn.

Anno 1790:n kuvaama Ruotsi on erilaisuudessaan kiinnostava. Nykyisestä Ruotsista tulee mieleen turvallinen tylsyys, hyvinvointivaltio ja tasa-arvoisuuden maksimointi. Vuonna 1790 nykyinen kuningassuku ei ollut vielä vallassa, ja aatelisten asema oli vahva. Pinnan alla kyti jännitteitä, ja Kustaa III murhattiin 1792. Kaikesta tästä on vain reilu 200 vuotta, joten sarjaa katselee kuin jotain sci-fi-sarjaa: näinkö paljon Ruotsi on muuttunut?

PS. Välskäri päähenkilönä mahdollistaa perusteellisemman poliisitutkinnan ja monimutkaisemmat juonikuviot, mutta ei huolta, tässä ei ole CSI:n kaltaista keinotekoista kikkailua hienolla tekniikalla.

Perinteitä noudattaen

Kreikka on länsimaisen näytelmäkirjallisuuden synnyinmaa. Lähes kaikki säilyneet draamat ovat tragedioita. Vain Aristofanes tulee mieleen komedioiden kirjoittajana. Noudattaako George Papandreou nyt murhenäytelmien perinteitä uhmaansa sortuvana sankarina? Tai koko yhteiskunta taloudellisen holtittomuuden vuoksi?

Kalaaseista katastrofiin?

Kalaaseista katastrofiin voi olla lyhyt matka. Kreikan assimilatsioni (mukautuminen) EU:n malliin ei ole toteutunut, liekö ollut alkaen haluakaan. Suurin osa kansasta on tuntenut itsensä EU:n helooteiksi (muinaisen alkuperäisväestön jälkeläiset, jotka maahan tunkeutuneet doorilaiset orjuuttivat). Ja nyt bankrotti (konkurssi, maksukyvyttömyys) uhkaa.

Vaivalla väännetty pelastuspaketti olisi assisteerannut (auttanut) maan taloustilannetta. Nyt pääministeri Papandreou vie sen kansanäänestykseen. Kaduilla on pitkään kuohunut revoltti (mellakka). Onko seuraava vaihe revolutsioni (vallankumous) ja suorastaan putsch (vallankaappaus)?

Vanha sotahuuto on Vapaus tai kuolema. Olisiko uusi Säästöt ei, EU-jäsenyys kyllä.