Suomalaisen sisun ikoni

Pussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö - siinäpä suomalaisen sisun tosi ikoni. Pohjois-Pohjanmaalta Piippolasta kotoisin oleva Pentti Haanpää (1905-1955) on lyhyeen tekstiinsä piirtänyt tarkan muotokuvan yhdestä naiskohtalosta.

”Hän asuu kylän laidassa, mökinlahossa, jota voisi nimittää vaikka ihmispesäksi. - Hän on jo iäkäs ihminen, jolunnäköinen mökin akka ”

Piippola - Haanpään kirjoissa Kairanmaa - on paljolti hänen hahmojensa näyttämönä. Romaanien ohella hän kirjoitti lyhyitä kertomuksia, kuin äärimmilleen hiottuja pienoisnovelleja, joita hän kutsui jutuiksi. Pussisen akka on yksi mieleenpainuvimmista.

" Mutta hän on kuin onkin oikein muorien muori, kunnianarvoisimpia naishenkilöitä tässä maassa. - Suurimman osan verevintä nuoruudenaikaansa hän on kävellyt kantavana, jalat harallaan ja maha lupaavasti pullollaan."

Köyhän mökin ankara arki, paljon työtä ilman apua ja mukavuuksia. Pussisen ukko puolestaan uurasti metsätöissä. Eivät nekään ansiot isoja olleet.

"Ja paitsi toistakymmentä pohjatonta pussisuuta oli mökissä myöskin navetta, synkeän musta ja ummehtunut kuin luola, jossa pari kolme lehmänkantturaa märehti ja jokunen lammas määkäisi haikeasti -" Sieltä herui vähän maitoa ja voinokare lasten syödä. "Sitten hän ehti kartata ja kehrätäkin, polkea rukkia, nuorin Pussinen sylissä tissi suussa. Sitten hän parsi ja paikkasi..."

Yritti akka pitää huolta puhtaudestakin, pesi vaatteita, luuttusi mökin lattiankin. "Sillä miltäpä elämä lienee välillä maistunutkin, niin Pussisen akka ei koskaan menettänyt uskoaan, että enempi sitä on vettä kuin paskaa..."

Akka teki myös kaikki mökin ulkotyöt, ehättipä ansioon kylän taloihinkin. "Ja melkein aina hänen suunsa kävi. Hänen suomenkielensä kajahti ilmeikkäänä, ja kaiken lapsenteon ja työnryskeen keskellä hän päästeli helapäitä nauruja suomalaisen köyhyyden höysteeeksi."

Suomalaista ruokakulttuuria silloin ennen

Kun kävimme Seniorin kanssa Kreikassa 90-luvun alussa, rahtasimme paluumatkalla pulloja. Alkoholiako? Ei, vaan oliiviöljyä. Se ei ollut silloin normimarkettitavaraa, ainakaan pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Mutta asiat olisivat voineet olla huonomminkin: valkosipuli oli jo vapautettu apteekeista marketteihin, toisin kuin sata vuotta sitten, jolloin Espanjan Suomen-konsuli Angel Ganivet kirjoitti maansa lehtiin matkakirjeitä asemamaastaan 1895-1898. Ne on sittemmin koottu ja löytyvät suomeksikin nimellä Suomalaiskirjeitä.

En nähnyt valkosipulia missään enkä keksinyt keinoa tehdä selväksi, mitä halusin. Lopuksi satuin onnekseni puhumaan valkosipulin kannattajiin kuuluvan saksalaisen rouvan kanssa, ja sain tietää, että tätä kirpeää kasvia myydään apteekeissa ja että sillä on sama nimi kuin sipulilla, vain vahvistettuna laatua osoittavalla sanalla ‘valko’. Sipuli on lök ja valkosipuli on hvitlök.
Sanoin silloin palvelijattarelleni: "Karoliina, olkaa hyvä ja menkää apteekkiin ostamaan ett hvitlökshufvud, kokonainen valkosipuli."
Palvelijattareni palasi vihdoin kallisarvoisine saaliinensa.
"Viisitoista centimoa se maksoi, mutta se on sen arvoinen", hän sanoi minulle, "katsokaa miten paksu se on, ja lisäksi sillä on kolme poikasta."
"Vaikka olisi maksanut viisitoista markkaa, ne olisivat mielestäni tulleet hyvin käytetyiksi", minä vastasin.
"Tämä on kovin hyvää rintatautiin", palvelijattareni huomautti, “mutta en tietänytkään, että olitte sairas."
"En olekaan sairas enkä nauti sitä lääkkeeksi. Espanjassa valkosipulia käytetään moniin erinomaisen maukkaisiin ruokiin. Sitä syövät jotkut myös paistettuna ja se maistuu ihanalta."
Palvelijattareni jäi katsomaan minua suu auki ikään kuin säikähtäneenä.

Näissä merkeissä toivotan hyvää flunssakautta. Onneksi tämä herkullinen flunssalääke on jo vapautettu yleiseen jakeluun.

Kuka on se Heikki Kahila?

Selvä esimerkki ajan kulumisesta: kuka on se Heikki Kahila, ihan outo minulle, totesi juniori tänään. Miten aika kuluukaan ja hahmot liukuvat sen mukana.

Heikki Kahila on 7.8.1936 Varkaudessa - taas Savon suuria poikia - syntynyt legendaarinen television uutisankkuri 1960- ja 70-luvuilla, miehitti uutistiskiä vuoteen 1978 saakka ja kahmi Telvis-patsaita vuosi toisensa jälkeen. Sulava esiintyminen ja erinomainen ääni olivat ja ovat edelleen hänen tunnusmerkkejään. Tämän jälkeen hän siirtyi juontamaan ja tekemään reportaaseja. Vuosina 1981-97 hän toimi YLE:n viihdetoimituksessa tuottajana ja toimittajana. Lähtö eläkkeelle oli 2000, mutta työ jatkuu yhä ravintolaviihteen käsikirjoittajana, kolumnistina ja viihdekonsulttina.

Tämän tiiviin selostuksen jälkeen uskon, että oivalluksen ja arvostuksen valo syttyi juniorin silmissä, vaikka en sitä kännykän välityksellä voinutkaan nähdä...

Juhani Aho alias Johannes Brofeldt: Papin poika ja kansalliskirjailija

Moniko muistaa Juhani Ahon (1861-1921) olleen aikanaan Suomen kansalliskirjailija? Juhlavuosi tulee nyt tarpeeseen, kun hänen syntymästään Väärnin pappilassa Lapinlahdella on kulunut 150 vuotta.

Mitä itse muistan hänen teoksistaan? Rautatie, monia Lastuja, Papin rouva, Panu ja Juha löytyvät kotikirjastosta. Itäsuomalaisena tunnistan joustavan ja maalailevan ilmaisun, taustalla hohtaa murteen rikkaus kuin ryijy tuvan seinällä.

Silti savolaisen papin poika eli tiiviissä yhteydessä muuhun maailmaan. Matkat ulkomaille, sanomalehtityö ja kääntäminen pitivät hänet kiinni ajan virtauksissa. Vaimo Venny Soldan-Brofeldt oli Pariisissa ja Pietarissa opiskellut taiteilija.

Juhani Aho ponnisteli sitkeällä työllään itsensä Suomen ensimmäiseksi ammattikirjailijaksi. Hän oli omalta osaltaan muovaamassa myös kehittyvää suomenkieltä tuomalla siihen itäsuomalaisia ilmaisuja - tästä piti suuresti professori August Ahlqvist, tuo Aleksis Kiven vanha vainooja.

Peter von Baghin Juhani Ahosta ja hänen suvustaan kertova dokumentti Lastuja, Panu Rajalan juuri ilmestynyt kirja Naisten mies ja aatteiden, Väärnin pappilan kunnostus jne ovat kaikki kunnianosoituksia Ahon elämäntyölle. Ei kyseessä ole mikään pölyttynyt hahmo kansakunnan kaapin päällä, vaan aikaa ja ihmisiä taidolla kuvaava kirjoittaja.

Ajatuksia vanhuudesta

Vanha, vanhentunut, ikinuori? Aihe tarttui mieleeni 1.9. katsoessani TV 2:n iltaohjelmaa. Ensin Kahden keikka (Ein fall für zwei) sarjan uusintaa alkupäästä, sitten Heikki Kahilan haastattelu.

Sarjan näytetyn osan saattoi päivittää 70-luvun alkuun. Hahmojen vaatteet, kampaukset, silmälasit, autot. Päähenkilö Matula nuorena miehenä, hotelli, lentoasema. Etsivän käytössä oleva tekniikka: ei kännyköitä, ei tietokoneita, tutkimusvälineenä mahdollisella murhapaikalla mittanauha ja isohko järjestelmäkamera.

Nykyisiin vastaaviin sarjoihin verrattuna myös siistiä, ei verta, ei kuvattua väkivaltaa, ei seksiä. Kuvien rytmi rauhallisempi. Näkymä menneeseen maailmaan.

Itse olen elänyt siinä maailmassa. Pieni mustavalkoinen televisio, lankapuhelin, matkakirjoituskone. Maalla ei kaikilla ollut näitäkään. Nyt tuo tekniikka on vanha, vanhentunut, uutta tulee jatkuvasti. Istun koneen ääressä tietäen, että pian on ostettava uusi, nopeampi, tämä käyttöjärjestelmä on voimassa enää vuoteen 2014...
- - -
Heikki Kahilan haastattelu oli sekä henkilökuva että samoin katsaus menneeseen, monen suomalaisen kokemaan. Hahmona hän on säilyttänyt erinomaisen äänensä, sulavan esiintymisensä ja lavasäteilynsä. Kasvot kertovat silti ikääntymisestä. Kuinka kauan hän jaksaa olla näin hyväkuntoinen?

Missä alkaa vanhuus? Eläkkeelle siirtyminen on yksi askel, pois aktiivisesta palveluksesta. Silloin on toinen, l'autre. Sen huomaa tavatessaan työelämässä olevia. Yleisin kysymys on, että miten saat nyt aikasi kulumaan. Ja toivotuksena 'hyvää jatkoa'.

Kerrotaan, että mummoni täyttäessä 50 vuotta hän päätti ruveta vanhaksi. Oli sitä seuraavat 40 vuotta. Tuttavani täyttäessä 50 vuotta jossakin 90-luvun puolivälissä hän sai hopeapäisen kepin lahjaksi ja lähes tanssiaskelia ottaen hän oli liikkuvinaan sen avulla.

Rajat muuttuvat, liukenevat. Kuka tunnustaa olevansa vanha ennen kuin on pakko? Se tuntuu heikkouden myöntämiseltä aikana, jolloin pätee nuoruuden ja vahvuuden ylivoima. Mieluummin puumanainen kuin talvella liukuesteet kenkiinsä varmuuden vuoksi laittava täti. Ja onneksi on keksitty Viagra ja Cialis.

Ihanne olisi ikinuori, joka lopuksi äkkiä sammuu pois vielä voimissaan.

Vanhus on tuottamaton, talousarvioissa palvelujen kohdalla kuluerä. Työaikanaan hän on kyllä maksanut eläkettään, samoin hänen työnantajansa, mutta seuraava sukupolvi maksaa siitä kuitenkin suurimman osan.

Onko vanhuudella mitään todellista arvoa nyt, kun tekniikan kehitys on yhä rajumpaa eikä entisestä kokemuksesta ole hyötyä?Kun jätetään pois mahdollinen perintö - josta valtio kyllä ottaa omansa pois verona - niin arvo ei ole mitään aineellista, mitattavaa.

Kyseessä on elämysten, muistojen, identiteetin välittäminen eteenpäin, jotta jälkipolvella olisi jotakin, jonka varaan rakentaa omaa elämäänsä. Sellaiseen eivät päde termit 'vanha, vanhentunut, ikinuori'.

Tämä on Ein Fall für alle.

Kun lehmä auton näki

Eräs toinen herkullinen kohta Heikki Ahon ja Björn Soldanin näyttelystä, jonka haluaisin nostaa esille: hauska kuva autosta ja lehmälaumasta tien luona, ilmeisesti 30-luvulta. Lehmät näyttävät vähän hämmentyneiltä, mutta yksi, erityisen intensiivisesti tuijottava lehmä näyttää suorastaan äärimmäisen epäluuloiselta.

Mieleen tulee veljesten isän Juhani Ahon kuuluisin lastu, Kun isä lampun osti. Se on kuvaus siitä, kuinka aikaansa seuraava talonpoika ostaa aikansa teknisen uutuuden, öljylampun. Alun epäluulon jälkeen se valloittaa kaikki muut paitsi vanhan renki-Pekan, joka itsepintaisesti haluaa käyttää vanhaa teknologiaa eli savuttavaa pärettä. Isäntä ei hyväksy moista vanhakantaisuutta, eikä Pekka toisaalta halua luopua siitä. Niinpä hän menee saunaan, jossa hän saa puuhastella päreen valossa, ja talon lapset käyvät sitten katsomassa häntä siellä pitkinä talvi-iltoina.

Kun tulin viimeksi Seniorin luota, tien vieressä makasi lehmä, joka laiskasti vilkaisi tielle, että jaa, tuommoinen auto, ja käänsi sitten taas katseensa laitumeen. Nykyään lehmätkin ovat coolimpia.

Turismin alku

Kävin äskettäin katsomassa Ateneumin näyttelyn Suomi kutsuu - Aho & Soldan. Juhani Ahon poikien Heikki Ahon ja Björn Soldanin elämäntyö valokuvan ja elokuvan parissa on ollut kyllä aivan valtavan monipuolista ja laadukasta. He tekivät mm. matkailuelokuvia ja muuta sellaista, mitä voitaisiin nykyään kutsua maabrändäykseksi.

Ahon ja Soldanin Lappi-filmi 30-luvulta kuvaa nykyisenlaisen luontosuhteen ja matkailun alkua. Siinä mennään ensin bussilla kauas pohjoiseen, ja sitten iloiset ihmiset hiihtävät, laskettelevat, ovat rekikyydissä ja harrastavat ulkoilua noin yleensä. Käsitteenä tourismi, kierros-aate, mahtoi olla rahvaalle silloin aika outo. Varsinkin kairalle mentiin silloin, kun oli asiaa, ei huvikseen oleilemaan.

Silti 30-luvun matkailu muistutti jo selvästi nykyistä. Jonkinlainen perusmukavuus oli jo olemassa: bussi, retkeilymaja, opas ja ryhmämatkailu. Paljon työläämpää oli todellisilla erämatkailun pioneereilla, kuten Akseli ja Mary Gallen-Kallelalla, jotka matkustivat häämatkallaan Karjalan Paanajärvelle 1892 äärimmäisen alkeellisissa oloissa alueen toipuessa vielä nälänhädästä.

Jäin myös pohtimaan sitä, kuinka nopeasti luontosuhteemme onkaan muuttunut päälaelleen. Kimmokkeen tähän antoi Seniorin punkinpurema ja antibioottikuuri: olemme muutamassa sukupolvessa oppineet pitämään täysin luontevana sitä, että luonnossa ei ole sen kummempaa varottavaa kuin hyttysenpistojen aiheuttama kutina. Luonnosta tai vähintäänkin puutarhasta on tullut melko turvallinen paikka, jonne menemme rentoutumaan sosiaalisen elämän paineista. Punkinpurema muistutti, että näin ei kuitenkaan ole kaikkialla maailmassa eikä myöskään ollut entisajan Suomessa (eikä ehkä tulevaisuuden Suomessakaan). Luonnossa tehtiin työtä ja selviydyttiin, kun taas sisätiloissa ja toisten ihmisten kanssa rentouduttiin.

PS. Näyttely on auki vielä huomiseen 4.9. asti, suosittelen. Senkin jälkeen Ahon ja Soldanin elokuvatuotantoon voi tutustua Ylen Elävässä arkistossa.

Jänispata ottomaanien tapaan

Resepti on suosikkikeittokirjastani, Mariannan Yerasimoksen Ottomaanikeittokirjasta, jonka kreikankielinen versio minulla on. Reseptien lisäksi kirjasta löytyy tapakulttuurin kuvausta, hauskoja vanhoja piirroksia sekä Yerasimoksen kommentteja: kirjoittaja on kokeillut kaikki vanhoista keittokirjoista koostamansa reseptit itse. Reseptit koostuvat ennen kaikkea silloisen yläluokan ruuista.

Ohessa on itse käännettynä jänispadan resepti. Useimmat reseptit ovat jääneet lueskeluasteelle, mutta tätä olen tehnyt itsekin nelisen vuotta sitten. Hyvää siitä tuli, vaikka jänis olikin kauppahallista ostettua pakastejänistä. Reseptiä kuvittaa 1600-luvulta oleva akvarelli metsästäjästä, jonka musketista riippuu jänis.

Tavşan Yahnisi, käytössä 1400-luvulta alkaen nykypäivään

Vaikka joidenkin lähteiden mukaan ottomaanit inhosivat jäniksenlihaa, 1400-luvun lääketieteellisissä käsikirjoissa jänis mainitaan ravitsevana ruokana, korianterilla, viinirypäleillä ja kuminalla maustettuna.

Resepti on kuudelle hengelle.

1 keskikokoinen jänis paloiteltuna
2 keskikokoista sipulia
6 rkl (90 gr) punaviinietikkaa
6 rkl (90 gr) voita
250 gr tummia viinirypäleitä
2 rkl hunajaa
1 rkl kuminaa
2 tl korianterin siementä
suolaa

• Kuumenna tarpeeksi isossa kattilassa vettä ja kiehauta jänis siinä, kaada verinen vesi pois. Huuhdo liha vielä hyvin ja kuivaa.


• Laita se kattilaan ja kaada päälle vettä niin että liha peittyy. Anna kiehua tasaisella lämmöllä, kunnes liha tuntuu pehmeältä. Kerää aina välillä veden pinnalle nouseva vaahto pois, jotta liemi pysyy kirkkaana. Kun liha on kypsää, ota se kattilasta ja kaada keitinliemi pois, mutta säästä sitä kaksi juomalasillista.


• Leikkaa sipuli pieniksi kuutioiksi.


• Sekoita viinietikka ja hunaja. Murskaa korianteri morttelissa.


• Laita puhtaaseen kattilaan säästetty jänisliemi ja voi, mausta suolalla. Pane kansi päälle ja kiehauta.


• Lisää lihapalat, sipuli ja etikka-hunajateos. Keitä alhaisella lämmöllä n. 45 minuuttia, kunnes neste on vähentynyt ja imeytynyt lihaan lähes kokonaan.


• Lisää murskattu korianteri, kumina ja viinirypäleet. Anna kattilan olla liedellä vielä hetken, jotta maut yhdistyvät.

Tarjottaessa päälle voi ripotella tuoretta korianteria. Lisäys parantaa entisestään ruuan makua että ulkonäköä.

EDIT: Tämä näkyy olevan suosittu kirjoitus. Olisikin mukava lukea kommentteja, jos joku lukija on tehnyt reseptin, että minkälaista jänispadasta tuli ja olisiko parannusehdotuksia. Ja varsinkin jos lukijalla on ollut mahdollisuus käyttää tuoretta jänistä.