Lappi: kauhua tunturissa

Oletko menossa Lappiin? Ota matkaevääksi tarinakokoelma Tunturien yöpuolta. Pokkari mahtuu hyvin laukkuun läppärin viereen. Perinne ja nykyhetki vierekkäin.

Teos on täysiverinen kokoelma pohjoista kauhua – vuodelta 1934. Kuka olisi uskonut, että kirjoittaja oli opettaja, tutkija-kirjailija Samuli Paulaharju (1875-1944). Hän kiersi kansatieteilijänä ympäri Suomen, kävipä Aunuksessa ja Inkerinmaalla tallettaen perinnettä eloisasti kirjoittaen ja piirtäen moniin teokseen.

Tunturien yöpuolta on vankka panos Lappi-kirjallisuuteen. Paulaharju on muovannut kertomukset – novelleina niitä ei voi pitää - lappilaisen tarinaperinteen pohjalta.

Yliluonnolliset voimat ovat mukana jokaisessa. Muutama esimerkki riittää:

Klassista kauhuaineistoa, mutta eri tavalla: vampyyrimäinen vainaja järsii petäjänkylkeä, kunnes aamukoitto ajaa hänet hautaan, tässä tapauksessa kansiahkioon. (Paksujalka noita-vainajan ajomiehenä)

Metsämies lupaa sielunsa pirulle saaliin toivossa. Kuolinhetkellä ei tule pappi vaan musta herra tulee, hieman onnahtelee vasenta jalkaansa. (Jorpa-Ollin kuolema)

Vanha pappi ei pääse kuoltuaan haudan lepoon, kiertelee kummituisena kyläläisiään kammottaen. Vasta raskaan synnin tunnustaminen aukaisee tien kirkkomaan rauhaan. (Kieruan vanha pappi)

Pohjoisessa on myös Ruijan meri, kalaisia, mutta kolo (=kolkko, ruma) aapa myrskyllä.

Hukkunut kalastaja haluaa lepoon, vain vantus (=kinnas) vaikertaa hänen puolestaan. Toinen kalastaja kuulee sen ja hautaa sen vesirajan yläpuolelle rantakivien alle. (Vantus meren rannalla)

Ei kannata hätkähtää outoja pohjoisia ilmaisuja, kirjassa on takana sanasto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi loppuunmyydyn teoksen uudestaan vuonna 2000.

Timanttikoirien vuosi 1984 - underground-ihmisten luokkakokous

Dokumenttielokuva Timanttikoirien vuosi 1984 (Suomi 2010) on yksi näkökulma 80-lukuun. Se kertoo vuosista 1979 - 1985, jolloin underground-ihmiset aloittivat eräänlaisen kulttuurivallankumouksen. He kutsuivat itseään futuristeiksi, uusromantikoiksi, mustahuuliksi tai kalpeiksi pojiksi ja tekivät klubeja, pienlehtiä, musiikkia, musiikkivideoita ja performansseja. Olennaisin taidemuoto näyttää kuitenkin olleen itseys. Heitä voi pitää goottien edeltäjinä, mutta ennen kaikkea pitäisin koko nykyisen mainstream-kulttuurin edeltäjinä, miksi tämä on erityisen mielenkiintoinen dokumenttielokuva.

Taustalla oli 70-lukulainen ankeus. Mediapersoona General Njassa kuvaa sitä näin: "70-luvun lopun Helsinki oli hyvin harmaa paikka. Oli 70-lukulainen sosiaalidemokratia, jossa oli isoveli vieressä sodan jälkeen jaettu asiat. Jokainen oli jaettu omaan blokkiinsa. Herrat oli herroja ja duunarit duunareita ja sit oli maalaisia." OTT "Sally Flesh" Hirvonen puolestaan näin: "80-lukuhan oli aivan kauheaa aikaa Suomessa. Täähän oli enemmän tai vähemmän totalitaristinen valtio, jossa poliittisella tasolla tää oli kekkosvaltaa. Totalitarismia oli myös jokapäiväisessä elämässä, arkipäivässä. Et oli jotenkin yksi ainoa totuus, yksi ainoa tapa olla. Tavalliset ihmiset, tavalliset duunarit saattoi huutaa, käydä kadulla kimppuun pelkästään sen takia, että sä olit tyylikäs."

Vastareaktiona oli vimmaisa taiteen tekeminen, jolla oli yhteyksiä 1900-luvun alkupuolen futurismiin ja dadaan sekä dandyihin, kuten myös sotien välisen ajan Tulenkantajiin. Sen hetken ihanteena oli puolestaan Andy Warhol ja Factory. Mutta kuten Pete Europa kuvaa, taiteen tekeminen ei ollut enää välttämätöntä: "ei tarvinnut enää olla taiteilija, runoilija tai maalari vaan manifestoitiin itse, eri tavoilla." Niinpä hän oli yksi Olemassaolon taiteen manifestin tekijöistä. Manifestissa julistettiin alkaneeksi uusi aikakausi: Timanttikoirien vuosi 1984.

Olemassaolon taiteeseen liittyi myös narsismin legitimisointi, ainakin ironisessa mielessä? (Nimittäin ko. kulttuuriin kuulumattoman on hankala hahmottaa, milloin ollaan täysin tosissaan ja milloin ironisia.) Käytännön harjoituksia saattoi suorittaa Klippanin Futuristi-diskossa 1981:

Futuristi-disco Jouluksi kotiin! Klippanilla
- maan ensimmäinen kokonaan narsismille omistettu tapahtuma!
- runsaasti peilejä
- poseeraajien paratiisi
- poikkeavien turvapaikka
- mannermaisuuden riemuvoitto: möyryämismahdollisuus aamukolmeen asti!

(Diskon mainoslehtinen, painotus alkutekstin)

Mieleen tulee luokkakokous. Ollaan kuten ennenkin ja hehkutetaan, miten upeaa kaikilla ja varsinkin itsellä oli. Mikään ei kaduta, kyllä meillä oli hauskaa! Ainut särö tulee loppupuolella, kun juontaja toteaa, että "Moni vain maksoi tuon ajan henkisestä avaamisesta kovan hinnan.", ja perään näytetään seitsemän tähän sukupolveen kuulunutta, melko nuorena kuollutta ihmistä nimineen ja elinikineen. Toisaalta, kyseessä on dokumenttielokuva, joka ei vain raportoi ilmiöstä vaan pyrkii olemaan osa sitä. Dokumentissa voitaisiin ehkä analysoida, miksi ajan henkisen avaamisen hinta oli niin kova, mutta kyse on taide-elokuvasta, joka pyrkii esteettisyyteen ja romantisointiin. Olisi mautonta romantisoida ja estetisoida jonkun kuolemaa, niinpä tehty ratkaisu oli ihan järkevä.

Silti vastavirran kiiski minussa kaipaa jonkinlaista kriittistäkin otetta. Nyt vain General Njassa harrastaa sitä: "Sitä ei halunnut missään nimessä olla tavallinen, tavallisuus oli se pahin helvetti, mitä voi kuvitella. [...] Siksi sitä lähti itsekin mukaan siihen narsismin ylilyöntiin. Myös se, että taiteen mukana tuoma ajatus ihmisestä kokonaisvaltaisena taideteoksena, se oli totta." No, lisäksi kouluttaja ja säveltäjä "Hank" Nygren kommentoi liikkeen sisältämää valtavaa itseironiaa, jota ei aina tajuttu sellaiseksi.

Mutta dokumenttielokuvan kuvaamalla ilmiöllä on laajempaakin mielenkiintoa. Kuten Pete Europa toteaa, "1980-luvun alku oli alku uudelle suomalaiselle ihmistyypille, joka on erittäin kansainvälinen ja avoin ja haluaa näyttäytyä ." Juontaja puolestaan kertoo, että "Ihmiset tunsivat olevansa ainutkertaisia tähtiä olemassaolon taiteessa." Myös kuvakieli poikkeaa aiemmista vuosikymmenistä - mutta on nykyään hyvin tuttu mainoskuvista, lehtikuvista, Facebook-profiileista, televisiosta... Näyttäytymisestä on tullut jo niin tärkeää, että sosiaalisen mediaan tulevista valokuvista ollaan valmiita maksamaan.

Paljon on tietysti muuttunut, enkä nyt tarkoita vain hiuskampauksia tai musiikkia. Nykyään tuntuu lähinnä koomiselta, että joku iloitsee mahdollisuudesta juhlia (vain!) kello kolmeen asti. Myös se, että selibaattia ihannoitiin ja seksin esiintuomista pidettiin junttimaisena, taitaa olla varsin passé.

Väittäisin, että Suomessa olemassaolon taide nousi pinnalle tämän porukan ansiosta. Kysyä tosin voi, onko olemassaolon taide muuttunut sittemmin olemassaolon viihteeksi, josta puuttuu alkuperäinen kytkentä aiempiin kulttuurisiin juuriin. Tiettyä kriittisyyttä voi aistia myös Nyt-lehden tekemästä Pete Europan haastattelusta, jossa hän kehottaa mm. hylkäämään kaupallisuuden ja unohtamaan genret ja muodin. Söiköhän tämäkin kulttuurivallankumous lapsensa?

PS. luokkakokousfiilis tulee myös siitä, että sanaa timanttikoira ei selitetä missään, vasta NYT:in haastattelusta ilmenee, että se tulee David Bowien Diamond Dogs -levystä.

Dionysoksen lasten kesä jatkuu

”Joilla ei syntiä ole, on vain kahleiden pelko.”

Joel Lehtosen (1881-1934) nuoruuden kirja Mataleena vuodelta 1905 sai alaotsikokseen Laulun synnyinseudulle. Hyrskyvä sanamaalailu aaltoilee itäisen intonaation laineina. Siitä heijastuvat läpi myös 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun symbolismin, kapinallisuuden ja itseyden ihannoinnin sävyt. Karoliina Heikaraisen aviottomana lapsena syntynyt nuori Lehtonen luo tässä itselleen romanttisen ja demonisen äitihahmon. Itsensä hän hahmottaa mieluummin alkukantaisen korven jälkeläisenä kuin sivistyneessä kodissa papin lesken kasvattilapsena.

Nuoren kirjailijan vyöryvä teksti on sidoksissa aikaansa, silti voi poimia myös nykyisyyttä heijastavia välähdyksiä.

- He olivat eläviä ja kuolleita, ystäviäni, jotka viinapuiden varjossa juhlivat. [...]

Viinapuut on vanha ilmaisu viiniköynnöksille. Kyseessähän on alkoholin käyttö inspiraation ja rentoutuksen välineenä. Sen saaminen oli siihen aikaan rajoitetumpaa, ja juhliminen keskittyi ravintoloihin ja ystävien luo. Maalla löytyi enemmän kotipolttoista, päätyihän Juutas Käkriäinenkin – Lehtosen kuuluisimman teoksen Putkinotkon yksi päähenkilö – puuhaamaan korpikuusen oksien alla. Nykyään apua saa myös Alkosta, ja ruokakaupoista voi kantaa kotiin mäyräkoiria, siideriä jne. ympäri vuoden.

- Pakanoita me olemme, me hullut. Emme kuin ristityt taivaan ukkoa palvele emmekä taivaaseen kuoltuamme toivo. Me teemme itsellemme epäjumalia monta kuin pakanat vain ja kuin pakanat me kumarramme aurinkoa lämmintä, säteilevää, suvista, palvelemme kirkasta kuuta, sinistä taivasta, ylpeitä naisia, viinaa ja hetken riemukasta rauhaa joukossa toisten pakanain. Mutta vielä kauniimmin palvelemme myrskyisiä syysöitä, joissa ei tähtikään tuiki, joissa yksin ja ystäviä halveksien, ilman lauluja ja viinaa sytytämme yön valoksi oman uskomme punaisen hulmuavat, synkeät soihdut!

Tässä vaiheessa Lehtonen on täysiverinen romantikko. Realistinen kansankuvaus tulee vasta myöhemmin. Yli-ihmishahmot ja dionyysinen elämänhurma ihastuttavat, väreissä liikutaan äärimmäisyyksien välillä. Pastellit tai harmaan eri vivahteet eivät tule kyseeseen, kaikki on joko kirkasta tai tummaa. Auringon korostamisesta tulee mieleen nykyinen rusketuksen ihannointi, ensin solariumilla saatu, nyt myös suihkerusketuksella. Se kertoo auringonpalvonnasta, vapaa-ajasta, huolettomasta elämästä.

- Monta on meillä kuten pakanoilla jumalaa. Tai oikeammin on meillä vain yksi: ponnistelu rajattoman, hillittömän vapautemme edestä. Vaan ei ole jumala se orjain!
- Yksi on jumala meillä: ääretön, hillitön, loputon, lepytön vapaudenkaipuu niinkuin aaltojen meren myrskyävällä, kimmeltävällä selällä. Tai oikeammin, ei ole sekää jumala mikään, se kaipuuhan olemme juuri me itse.
- Itse on jumalana meillä, eikä se jumala paljon meiltä vaadi. Vain uhkaa ja uhmaa ja armon halveksimista kuin taistelevilta pedoilta, ei uskoa hyvään eikä pahaan.

Kyseessä on individualismin korkea veisu. Se on nostettu korkeimmaksi jumalaksi. Kaikille se ei sovi, harvat ja valitut uskaltavat pyrkiä siihen, vielä harvemmat sen tavoittavat. Nykyään, Lehtosta paljon kuivemmalla kielellä sen voi ilmaista kliseellä ’kaikki minulle heti’ tai mainoslauseena nerokas ’koska olen arvoinen’. Mitä muuta olivat esim. Lontoon mellakat nyt elokuussa. Kansanhuvissa riehui mukana myös hyväosaisia. Osa mukanaolijoista ryösteli huvikseen, ei tarpeeseen.

Emme näkymätöntä taivasta toivo. Maasta me olemme, maa on jumalamme, halpa on taivaan valtakunta silmissä meidän! Kallis, kultainen on meille tomu maan, jonka päällä astumme, jota ylpeäksi viljelemme, jonka hietaiseen helmaan vaivuttuamme sydämemme hurme höystää tulevien polvien viljan. [...]

Silti maa on ikuinen. On salaperäinen korpi, mutta sen puiden läpi siintävät myös pellot ja niityt, Savon kiviseen maahan vaivalla raivatut. Näkökulmaa voisi pitää ekologisenakin, kestävän kehityksen kuvauksena. Silti pohjimmiltaan on kyse vain tämän elämän todellisuuden tunnustaminen.

- Emme mitään periaatteita elämässämme seuraa. Konsa sana, aatos on kuollut, silloin se kalpeana, kylmänä ruumiina sääntöjen kolkossa arkussa viruu, silloin on se periaate. Emme me ruumiilta ohjeita toivo ja kuolemaa, periaatetta kunnioita. Elämää me kuulemme, hetkemme väikkyvät vaistot saavat kiitoksemme, rukouksemme ja sydäntemme palavat suitsut. [...]

Allaoleva sitaatti tuo mieleen nykyajan julkkikset, reality-sarjojen hahmot, joille kuuluisuus on tärkein arvo. Miten kieroon se saattaa viedä ja miten rankkoja seuraukset voivat olla kertoo vaikkapa Marko Kilven (s.1969) toinen poliisiromaani Kadotetut. Siinä päähenkilö, poliisi Olli Repo kohtaa huomiotalouden ja julkisuuden kiiman valtaamat sekä heidän uhrinsa.

- Se on meidän hullujen elämä kuin taivaan lintujen! Joilla ei syntiä ole, on vain kahleiden pelko. Se meidät musertaa kun ensin me monet kahleet musertaneet olemme. Joita ei saada lainkaan syyllisyyden tuntoon ja maksamaan annerahoja anteeksi antajain kukkaroon. Joilla, synnittömillä jumalain pojilla, on vapahtajia kaksi, ei vain yksi: oma kärsimisensä halu ja surma, ne vapahtajamme ovat! Jotka emme raamatuita muuta kuin vihataksemme tutki, sapattia pidä tai aina viikon päästä kirkkoon käy. Jotka työtä teemme silloin, kun leimahtaa oman uskomme Pyhä Henki, jotka makaamme harmaat aret (toim.huom. = makaamme harmaat arkipäivät), silloin kun muut talvea peljäten pelloillaan hikoilevat ja kyynelin kastavat auringon paahteessa nääntyvää viljaa.

Vanha tarina kertoo sirkasta ja muurahaisesta. Sirkka lauleli lystikseen, kun muurahainen puursi kesän työssä. Sen tietää, kuinka talvella kävi. Talvella pulpahti esiin keskustelu paskaduuneista.. Miksi mennä huonosti palkattuun työhön, kun sosiaalietuuksilla voi ylläpitää lähes samanveroista elintasoa. On kyse valinnoista, selvitä ilman jotakin toisten haluamaa, kun voi saada itselleen sellaista mitä pitää tärkeämpänä.

- Me hullut, me, jotka emme puhu olemattomasta synnistä ja tarpeettomasta jumalan armosta emmekä herkkäuskoisten sanoja oikeudesta, totuudesta! Jotka emme tiedä, mikä on oikeus, totuus, emmekä niitä tarvitse tietää. Omat, epämääräiset sanamme oikeuden ja totuuden sijassa ovat meillä: kukistumaton kiihko kestää pöyhkeästi ja valittamatta vaivat ja ne tehdä henkensä mahdilla hassun naurettaviksi. [...]

Nykyään taitaa olla tabu mennä yksityisenä ihmisenä puhumaan toisille oikeasta ja väärästä. Pitänee vain toivoa, että muut, varsinkin lapset, valitsisivat itse kanssaihmisensä huomioivia käytösnormeja. Mutta jos näin ei käy, niin se on vain hyväksyttävä. Puhe moraalista koetaan saarnaamiseksi sanan negatiivisessa mielessä.

Solmiutuukohan tässä yhteys arvopolitiikan nousuun? Yksityisen ihmisen ei ole oikein sisäsiistiä ottaa kantaa moraaliasioihin muualla kuin äänestyskopin yksityisyydessä, valtiovalta voi sen kaikin mokomin tehdä omalla auktoriteetillaan.

- Me emme ole liian kuuliaisia lapsia, me hullut. Me nousemme vanhempiamme vastaan, meissä on kapinoitsijan rikollinen henki. Me jätämme hοurut äitimme yksin ja avuttomiksi erämaan tölleihin, me kartamme holhoojiamme, jotka koettavat tehdä meistä kilttejä, vanhoja teitä tallaavia onnen lapsia, me karkaamme kunnioitettujen, vanhalla auktoriteetillaan mahtailevain isäimme luota. Me emme isiämme siunaa siitä, että he ovat meille elämän antaneet, jos he ovat meidät siittäneet kunnioittamaan laitoksia ja palvelemaan herroja, joita me inhoomme vankiloina ja vanginvartijoina, jotka meille vastenmieliset ovat, jotka me oman onnemme uhalla alas suistamme ja sijalle kohotamme halumme mukaan uudet, tilavammat, säteilevämmät linnat ja templit. [...]

Nuoren Lehtosen myrsky- ja kiihkokausi on tulvillaan sitä, mistä nyt käytetään ilmaisua asenne. Keskisormi uhmaavasti pystyssä, revityt farkut, huppari päällä hän seisoisi hajasäärin pellon laidassa katse kohti ökytaloa, koulua, kaupunkia käännettynä. Teini, jota ei saa komentaa tai muuten…

Silti kaiken uhman, romantiikan ja sanamaalailun jälkeen vilahtaa taustan ankeaa todellisuutta: houru äiti, tuntemattomaksi jäänyt siittäjä, huutolaisuus, holhooja, opetuslaitokset, rahojen niukkuus. Toisaalta Lehtosen voimana on nuoruuden into, kapinamieli ja samanhenkisten ystävien tuki, eväänä rikas savolainen kieli.

- Ja sama on meille, jääkö kuoltuamme rakentamastamme kiveä kiven päälle. Työmme arvo on vain siinä, että se meitä itseämme aikamme tyydytti. [...]
- Me kaikkein hulluimmat ja lujimmat, jotka olemme sen vapauden väkivalloin ottaneet, jumalauta: ei sitä riistetä takaisin meiltä koskaan! Sillä omatuntomme ei ole arka, iskekäämme vapautemme edestä entisiin ystäviimmekin, yksi kaikille, kaikki yhdelle uskollisia älkäämme olko tai liittoja rakentako. [...] Vain siitä on arvo meillä, että kukin itse arvon itsellensä antaa.

Loppujen lopuksi Lehtonen antoi arvon itselleen. Tuloksena oli monipuolinen kirjallinen tuotanto, joukossa tunnustettuja klassikoita... Avioton lapsi ja huutolaispoika pyrki koko ikänsä taloudelliseen itsenäisyyteen, sirkan tilalle tuli muurahainen. Kirjailijana, toimittajana ja kääntäjänä hän teki mittavan päivätyön ja jätti vahvan jäljen Suomen 1900-luvun kirjallisuuteen.

Kotona kielessä

Tämä ei ole kriitikon tai kirjallisuudentutkijan blogi. Sen sijaan vaeltelemme kotona kielen kartanolla. Päärakennuksen salista löytyy kirjakieli, kamareissa on esillä vanhempiakin sanoja kuin perintökalleuksia piirongin päällä. Keittiössä voi sitoa essun eteensä ja virkistää mieltään vaikka kokkaamalla.

Ulkona on punamullalla maalattu rivi murteiden aittoja kukkivien syreenipensaiden varjossa. Ympärillä piha, jossa näkyy vielä jälkiä hoidetusta puutarhasta.  Rannemmalla kyyhöttää sauna, matalan veden ylle ulottuu kapea laituri ja kaislat taipuilevat tuulessa.

Koko ajan emme aio pysytellä kartanolla. Matkoja voi tehdä moneen suuntaan. Välillä saatamme pistäytyä hyyryläisinä vaikka ruotsin tai englannin kievareissa. On mainioita käännöksiä, mutta joidenkin tekstien vivahteet aistii parhaiten alkukielellä.

Tervetuloa kulkemaan kanssamme löytöretkellä kielen kartanolla.

Lomamatkalla historiassa?

Historiallinen fiktio on vaikea laji. Se ei ole vaikeaa vain siksi, että on työläämpää selvittää konkreettisia faktoja menneestä ajasta kuin nykyisestä. Vielä sitäkin työläämpää on todella siirtyä aikaisempien sukupolvien saappaisiin. Aiempien sukupolvien maailmankuva oli nimittäin niin erilainen, että nykyihmisen on hankala ymmärtää edes 1800-luvulla eläneitä, aiemmista vuosisadoista tai -tuhansista puhumattakaan.

Mutta ehkä se ei ole usein edes tarkoituskaan. Teoriamme on, että historiallisesta fiktiosta haetaan lomamatkan kaltaista viihdettä, illuusiota jostain erilaisesta, joka ei kuitenkaan ole häiritsevän erilaista. Kuvatun menneen tulee olla turistiaitoa, termi, jonka Magnus Londen keksii seuramatkailua käsittelevässä kirjassaan Etelään!

Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että, toisin kuin matkanjärjestäjät, historiallisen fiktion tekijä voi oikeasti uskoa olevansa tosissaan. Matkanjärjestäjä pääsee sentään kohtaamaan aidon erilaisuuden, mutta niin kauan kuin aikamatkailu on mahdotonta historiallisen fiktion tekijä joutuu tyytymään mielikuvitukseensa.

Tässä emme voi olla vertaamatta Jean Untinen-Auelin esihistoriallista Maan lapset -sarjaa Robert Holdstockin mytagoromaaneihin (joista kuuluisimpia Alkumetsä ja Metsän henget). Untinen-Auelin kirjoissa kivikauden ihmiset elävät eräänlaista kommunistista utopiaa ja ovat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta varsin rationaalisia ja yhteistyökykyisiä tavalla, jota ei ole historiassa pahemmin nähty. He ovat rationaalisia myös suhteessa henkimaailmaan: pyhä tuntuu kovin arkiselta ja järkevältä. Aylan opetusjaksoon kuuluva kierros pyhissä luolissa voisi olla turistimatkan kuvaus. Siinä ja siinä luolassa oli niitä ja niitä eläimiä tekemässä sitä ja sitä. Samalla muistetaan filosofoida siitä, kuinka riippuvaisia kivikauden ihmiset olivat kyseisistä eläimistä.

Holdstock kuuluu puolestaan selvästi fantasia-genreen historiallisen fiktion sijasta, mutta silti tavoittaa historian tunnun paremmin. Hänenkin kivikautiset (kuten myös pronssi- ja rautakautiset) ihmisensä metsästävät, nylkevät eläimiä, laittavat ruokaa ja tekevät pyhiä riittejä, mutta paljon rujommin. Mutta rationaalisuudesta ja harmoniasta ei juuri näy jälkiä. Sijalla ovat primitiivisen arjen ohessa tapahtuvat nykyihmisestä järjettömiltä ja suorastaan julmilta tuntuvat uskomukset. Näitä kirjojen kivikautiset ihmiset pitävät ehdottomina normeina, aivan kuten mekin epäilemättä koemme omat normimme ja maailmankuvamme.

Historiallinen fiktio on vaikea laji. Emme siis edes lupaa, että kykenemme ymmärtämään edes suomalaisia aiempien sukupolvien kirjoittajia. Sen sijaan luemme eri aikojen kirjoja reilusti omaan aikaamme peilaten, huumorilla jos mahdollista!

PS. Mainio kotimainen esimerkki uskottavan tuntuisesta historiallisesta fiktiosta on Kaiho Niemisen Paavo ja Simo Kallioisen Suomen sota. Kertoo kahdesta etelä-savolaisesta veljeksestä, jotka otetaan sattumalta sotaväkeen – eri puolille. Kieli on oikein hersyvää, eikä maailmankuva tunnu liian modernilta.