70 minuuttia Suomen sisällissotaa

Taistelu Näsilinnasta 1918 on 70 minuuttia veristä sisällissotaa. Se on myös yritys yhdistää dokumenttiaineistoa ja nykyään filmattua fiktiota. Claes Olsson ja Roope Alfthan ovat tehneet yhdessä käsikirjoituksen, jonka Olsson on ohjannut ja tuottanut.

Valkoiset ovat saartaneet punaisen Tampereen. Näsilinna on von Nottbeckien suvun palatsi,tyhjä, mutta strategisesti tärkeä. Yliluutnantti Erik Gunnar Melin johtaa komppaniaa, joka taistelee tiensä läpi kaupungin, pääsee Näsilinnaan, mutta ei pysty pitämään sitä hallussaan punaisten hyökätessä. Kaatuneita on paljon puolin ja toisin. Pieni osa Melinin komppaniasta murtautuu ulos saartorenkaasta ja pääsee takaisin valkoisten luokse.

Sisällissodasta onkin säilynyt ihmeen paljon valokuva- ja jopa filmimateriaalia. Sen käyttö ankkuroi elokuvan lujasti todellisuuteen. Tässä kuvataan joukkoa, rannikon ruotsinkielisten poikien sotaa. Heistä jotkut nousevat hieman esille yksilöinä. Heidän päällikkönsä Melin (Nicke Lignell) komentaa ja kulkee ryhmänsä etunenässä pistooli kädessä, mutta jää henkilönä etäiseksi. Punainen puoli on lähes kasvoton vihollinen.

Missä kuljimme kerran toi esiin sisällissodan suomenruotsalaiselta kannalta, ja Näsilinna jatkaa tätä. Minua ilahdutti, että pääosa repliikeistä oli ruotsiksi ja vielä paikallisia murteita. Työn pohjana on käytetty eloonjääneiden haastatteluja sekä Konrad Vestinin alkuperäismuistiinpanoja Åbo Akademin arkistosta.

Taistelukohtauksiin on satsattu. Kuvauksessa on käytetty paljon käsivarakameraa, joka tuo tapahtumisen lähelle. Äänimaailma täydentää vaikutelmaa.

Yleisvaikutelma on silti hajanainen, draamadokumentti on vaikea laji. Useissa kohdin kesken tapahtumista sotapoika kääntyy puhumaan suoraan kameralle ja tekstinä on varmaan joku tallella oleva kirje tai haastattelu. Se katkaisee hetkeksi jännitteen eikä siihen olisi oikein varaa. 70 min. pituutta riittää. Melin olisi ansainnut syvemmän kuvauksen koko hyökkäyksen kärkihahmona.

Varesta varhaisempia vainukoiria

Uusi Vares on lennähtänyt täkäläiseen leffapyhäkköön. On tarkoitus katsoa mahdollisimman pian, edellisestä kohtaamisesta on aikaa. Silloin pääosassa oli Juha Veijonen, nyt Antti Reini.

Vareksen kaltainen yksityisetsivä on klassinen tyyppi. Varsinainen ammatti voi olla joku muu, mutta toimenkuva pysyy samana. Kun katsotaan kauemmas kirjallisuutta, niin Umberto Econ menestysteos Ruusun nimi esittelee Vareksen kollegan. Oppinut englantilainen fransiskaaniveli William Baskerville (huomaa nyökkäys Sir Arthur Conan-Doylelle) tutkii nuoren noviisi Adson kanssa murhaa suuressa italialaisessa benediktiiniluostarissa. Aika on 1300-luvun alku.

Eestiläinen Indrek Hargla on sijoittanut oman rikostarinansa Apteekkari Melchior ja Olevisten (Pyhän Olavin) kirkon arvoitus 1400-luvun alkuun. Murhaajaa jahdataan tässäkin. Paikka on Tallinna, sen alakaupunki ja Toompean linnavuori. Ympärillä pyörii luostarin ja kaupungin elämänmeno kaikkine säätyvastakohtineen. Tämä on ensimmäinen suomennettu teos apteekkari Melchiorin tutkimuksista.

1500-luvun Englanti kuningas Henrik VIII:n aikana – kyllä, juuri hän oli naimisissa niin monta kertaa - ei sekään ollut kovin rauhaisa paikka uskonpuhdistuksen pyörteissä. Lontoolainen lakimies Matthew Shardlake on C.J.Sansomin kirjojen sankari. Ensimmäinen teos oli Luostarin varjossa, äsken on suomennettu toinen kirja Musta tuli. Sansomilla on historioitsijan tausta, joka antaa hyvän pohjan levottoman ajan tapahtumien kuvaukseen.

Vasta tätä kirjoittaessani huomasin miten nämä kolme kirjailijaa ovat sijoittaneet osan tapahtumista luostariin, Eco lähes kaiken. Se onkin kirjailijan kannalta varsin toimiva ratkaisu: erilaisia henkilöitä samassa ympäristössä, rajattu fyysinen tila ja helpommin arvioitava aikajana, tutkija apulaisineen kaikkea huomioimassa ja puhuttamassa.
- - - -

Lauri Törhösen ohjaama Vares – Uhkapelimerkki oli pinnallisuudessaan pettymys. Rahapulassa oleva ja alkoholin kanssa läträävä dekkari löysi uuden naisystävän (Minna Haapkylä). Kohta tämä löytyi hirtettynä näkötornista, ja tapaus poiki muitakin murhamysteerejä. Vares (Antti Reini) joutui selvittämään niitä yhteistyössä poliisin kanssa. Aina välillä oli onneksi komeita kuvia Turusta ja Ruissalosta.

Erityisesti jäi karsastamaan turhan monen näyttelijän epäluonteva replikointi. Kun kai tavoitellaan arkipuhetta, niin miksi näin? En usko, että kyse oli brechtiläisestä vieraannuttamisesta. Tosin aivan lopussa johtaja Natusen (Kaarina Hazard) kohdalla minuun iski epäily, että olin ymmärtänyt koko filmin väärin, että kyseessä olikin rikoselokuvan parodia. Mutta valitettavasti tajusin olevani väärässä.

Minna Canthin päivänä

Yksi harrastukseni on lukea historiaa käsittelevää faktakirjallisuutta sekä klassikkoja. Jo hyvän aikaa menossa on ollut 1800-luku. Jos jotain negatiivista tästä harrastuksesta pitäisi keksiä, se on naiskohtaloista lukeminen. 

1800-luku oli edelleen ollut ankeaa aikaa olla nainen. En ajattele niinkään synnytyskuolemia, koska miestenkin elämä oli usein lyhyt ja näläntäyteinen ja päättyi tuskallisesti. Enemmän ärsyttää lukea niistä lukuisista yhteiskunnallisista rajoituksista ja syrjivistä normeista, joiden alaisia naiset olivat. 

Thomas Hardyn suurimmassa klassikossa Tessin tarina köyhän Tess Durbeyfieldin elämän sinetöi se, että hänet raiskataan. Koska jälkiehkäisyä tai laillista ja riittävän edullista aborttia ei ole, hän tulee raskaaksi. Sittemmin hän löytää uuden miehen mutta kerrottuaan menneisyydestään mies hylkää hänet. Pelastaakseen perheensä kuolemasta nälkään Tess rupeaa hänet raiskanneen miehen rakastajaksi. 

Suomalainen kirjallisuus oli tietysti vähäeleisempää. Juhani Ahon klassikoissa Papin tytär ja Papin vaimo seurataan papin tytärtä Elliä, jonka vanhemmat painostavat rakkaudettomaan avioliittoon. Eikä ihme, Ellin kasvatus on tähdännyt johdonmukaisesti tahdon lannistamiseen.

Varsinaiseen perhehelvettiin joutui kirjailija Tolstoin vaimo. Häiden aattona mies antoi Sonjalle, silloin vielä kokemattomalle tytölle, päiväkirjansa. Siihen hän oli yksityiskohtaisesti kirjannut siihenastiset naisseikkailunsa ja sen, miltä kukin oli tuntenut. Tämä ilmeisesti aika lailla sammutti Sonjassa halun mutta herätti kalvavan mustasukkaisuuden. Tolstoi, kaikista moraalisaarnoistaan huolimatta, ei juuri huomioinut vaimoaan vaikka itse odotti kyllä tältä omistautumista.

Punaisena lankana on ajan voimakas kaksinaismoraali sekä huomattavat rajoitukset naisten ansiotyölle. Kaksinaismoraali heijastui varsinkin seksuaalisuuteen: naiselta vaadittiin neitsyyttä ja kokemattomuutta, mies sai viettää villiä elämää kunhan teki sen tietyllä tapaa. Ansiotyön rajallisuus teki riippuvaiseksi miehestä. Avioliitto oli ikään kuin naisten työpaikka, jossa nainen tarjosi ravitsemus- ja viihdytyspalveluita. Vanhojen perheenemäntäoppaiden ohjeet ovat kuin amerikkalaisista asiakaspalveluoppaista: asiakas on aina oikeassa vaikka olisi väärässäkin, koska elanto riippuu asiakkaasta.

Sekä naiset että miehet näyttävät joskus kaipailevan entisiä aikoja muistamatta, että ihmiset eivät olleet vapaita valitsemaan tai muuttamaan mieltään. Tällainen perhemalli ei välttämättä ole avain onneen vaan voi tuottaa hyvin onnettomia avioliittoja. 1800-luvun parisuhteet muistuttivat enemmän työpaikalla tapahtuvaa kotiinpäin vetämistä kuin sitä harmoniaa, jota nykyään toivomme parisuhteilta.

Kahdeksan surmanluotia

Yksi suomalaisen elokuvan klassikoista, Kahdeksan surmanluotia, on tässä kuussa meneillään kakkosella. Tapahtumat perustuvat paljolti maaliskuussa 1969 Pihtiputaalla tapahtuneeseen veritekoon. Neljä poliisia oli tulossa rauhoittamaan päissään riehuvaa Tauno Pasasta hänen talolleen. Pasanen ampui kaikki hankeen.

Elokuvaa voi pitää Mikko Niskasen muistettavimpana työnä Poikien ohella. Hän ohjasi sen ja näytteli itse Pasin pääosan. Tarja-Tuulikki Tarsala esitti vaimoa, Paavo Pentikäinen oli miehen naapuri ja läheisin kaveri Reiska. Yleisradio oli tilannut elokuvan. Filmaus oli pitkä ja hankala, mutta valmiina elokuvasta tuli kiistämätön merkkiteos.

Olen katsonut sen monta kertaa, katson jälleen. Alkumusiikkina soi Kainuun maakuntalaulu, Nälkämaan laulu. Pihtipudas ei ollut Kainuuta kuten ei ollut Niskasen kotikunta Konginkangaskaan, silti alakuloisen uhmakas sävel valmistaa täydellisesti tapahtumiin. Elokuva ei ole pelkästään yhden miehen ja hänen perheensä murhenäytelmän raportointi. Se on myös kadonneen aikakauden kuvaus, yksi vaihe Suomen maaseudun kuihtumisesta.

1960-luku oli suuren suoneniskun aikaa. Esimerkiksi Pohjois-Karjalasta, Kainuusta ja Lapin läänistä lähti väkeä etelän kaupunkeihin ja Ruotsiin. Taloja tyhjeni, peltoja paketoitiin. Kylille vielä jääneet saivat kitkutella eteenpäin miten parhaiten taisivat kuten Pasi perheineen.

Omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Mikko Niskanen tiesi mitä on ponnistaa eteenpäin maalta, niukoista oloista. Toisaalta hän oli myös oppinut ne maalaiselämän taidot, jotka ovat oleellinen osa kerrontaa niin Surmanluodeissa kuin Päätalo-filmatisoinneissa.

Juniorin kanssa totesimme, että historioitsijat voivat hyödyntää näitä elokuvia tulevaisuudessa vanhoja työtapoja tutkiessaan. Vaikkapa miesjoukko talvisydämellä savotassa tai Pasi hevosensa kanssa yrittämässä vedättää työreellä kolmea paksua runkoa syvässä lumessa. Koko perhe heinänteossa, seipäitä teroitetaan, isä niittää viikatteella, myöhemmin heinät pistetään seipäisiin. Tai emäntä lypsämässä käsin, toisessa kohdassa työntämässä tonkkaa vesikelkalla maitolaiturille. Siihen tulee maitoauto, yksi mies ajaa, toinen nostaa tonkan kyytiin.

Nämä olivat silloin arkea. Nyt esimerkiksi hakkuut tehdään isossa mittakaavassa metsäkoneilla, tukit kuljetetaan rekoilla tehtaisiin, kannot ym. havujätteet kerätään kasoihin ja haketetaan. Navetat ovat täynnä automatiikkaa, säiliöautot käyvät imaisemassa maidon tilatankista ja vievät sen meijeriin jatkojalostukseen.

Muutos oli silloinkin jo ilmassa. Kunnan edustaja käy mittaamassa Pasin tekemän halkopinon, hurauttaa paikalle moottorikelkalla. Viemäriojan kaivuu lapiopelillä vähenee, kun työmaalle ajaa kaivinkone. Perheellä on neljä lasta, pientila ja velkaa, tuloina maitotili muutamasta lehmästä, lapsilisät ja Pasin aika ajoin työllisyystöistä saama palkka. Vielä on hieman metsää, mutta sitä kaadetaan vain jos on pakko.

Ei ihme, että pontikankeitto houkuttelee. Viinakauppa on kaukana kaupungissa, ei parin pullon tähden – aikanaan kirkasta viinaa sai ostaa kerralla vain rajoitetun määrän – sinne kehtaa lähteä. Pontikan myynti janoisille oli verotonta hanketta, ja maistui se keittäjillekin. Metsästys oli miesten toinen rentoutumiskeino. Lintupaisti tai hirvenliha antoi vaihtelua ruokapöytään.

Väki oli vähenemässä, mutta vielä eli kyläkauppa, käytiin tanssilavalla, juhlittiin ison talon häitä. Pasin seudulle ei televisio ollut vielä ehtinyt, puhelinta ei ollut joka talossa. Reiskalla oli onneksi auto.

Naisten enemmistön elämä keskittyi kotiin ja lapsiin. Talous vei paljon enemmän aikaa ilman apuvälineitä. Emännän osamaksulla ostama pulsaattoripesukone merkitsi suurta edistysaskelta. Se ei tarvinnut vesijohtoa, vesi pantiin siihen ja kauhottiin taas pois. Ruuanlaitto vei aikaa, paljon enemmän tehtiin alusta alkaen, nykytermillä from the scratch. Pasin koti lämpisi isännän tekemillä puilla, oli uunilämmitys. Ruoka valmistui puuhellalla, samoin tiskivesi. Ulkohuussi oli itsestään selvyys ja pihasauna lämpisi puilla.

Nykysilmin katsottuna olot saattavat tuntua karuilta, mutta silloin se oli kylillä normaalia elämää. Sitä vain elettiin, lapset kulkivat kouluun ja olivat mukana kodin töissä. Pasin ja hänen emäntänsä suhde neljään lapseensa näkyy lämpimänä ja läheisenä. Pasi on hyvä työmies raittiina. Mikko Niskanen tekee roolin kaikkine sävyineen paremmin kuin kukaan muu olisi siihen pystynyt.

Elokuva mottona todetaan kuinka viina oli perheen pahan alku ja juuri. Jo Pasin isä joi. Juomaperiodit antavat Pasille pakopaikan rahahuolista, toivottomuudesta ja liian raskaasta arjesta. Kavereita siihen löytyy aina. Niiden roolituksessa Niskanen käytti paljon ja onnistuneesti tuttuja amatöörinäýttelijöitä.

Pontikankeittokohtauksessa Reiskan kanssa kuplii riemu, pako irti arjesta. Taustalla soi vanha laulu Mannakorven mailla. Ryypiskely rantanuotiolla irroittaa epäsointuista yhteislaulua. Sulo Hokkanen, elokuvassa Sulo Kokki vetäisee: Pois puute, pois kurjuus, pois kaikki silloin jää… Sehän on hyvä nousuhumalan kuvaus.

Hämmästyen oivalsin kuinka Surmanluotien kuvaamat kahvilat ja kioskit ovat kadonneet. Ennen kahvila oli yleensä miesten paikka, täynnä tupakansavua, tiskin takana myyjä, seinähyllyillä kai keksipaketteja, pastillirasioita tms. Käsitettä viimeinen myyntipäivä tai parasta ennen ei tunnettu. Ostettiin ennen kaikkea limonadia, pilsneriä, kahvia ja sen kanssa pulla. Miehet istuivat pöydissä keskenään puhellen, tupakoiden.

Kioski oli yleensä kylän päätien varrella, laudoista tehty mökkeröinen. Ikkuna-aukot olivat kolmella sivulle, edessä oli avattava luukku ja asiakassta suojasi lippa katossa. Toisinaan koko kioski oli katettu. Lautalattiaa oli asiakkaille ehkä 6-7 neliömetriä, kiinteät penkit kummallakin sivulla. Niillä istuivat vakioasiakkaat, törisevät ja rötisevät ukot pilsneripullot ja lasit edessään. Varmasti laseihin sujahti välillä kirkastakin, ei myyjä kaikkea ehtinyt seurata. Eikä myyjätyttö olisi siitä uskaltanut huomauttaakaan.

Lapsena tuollainen kioski oli pelottava paikka. Sieltä saattoi ostaa karamellia tai pullollisen limonadia, mutta kipaista heti pois. Vakiojoukkoa kutsuttiin usein tenttu-ukoiksi (tenu eli denaturoitu sprii). Varmasti löytyi pontikkaakin, vaikka sellaisesta ei lasten kuullen puhuttu.

Kahdeksan surmanluotia – yhden miehen ja hänen perheensä murhenäytelmä, kadonneen aikakauden kuvaus ja yllättäen tilaisuus myös huomata itse kuluneen ajan mukanaan tuomia muutoksia.

Fantasian lyhyt historia Suomessa

Nykyään fantasiakirjallisuus ja roolipelit ovat muotia. HBO:n tuottamasta laatusarjasta Game of Thrones on pitkä matka 80-lukuun, jolloin fantasia oli joku nörttien ihme juttu. Itse seurailin asiaa enemmän 80- ja 90-luvulla. Sittemmin realismi on osoittautunut vielä tapahtumarikkaammaksi. Mutta muistellaanpa vähän.

Ensimmäisiä kosketuksia fantasiaan oli Sormusten herran lisäksi Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja sekä Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat. Luin kaikki kymmeniä kertoja. Kuulostaa köyhältä, mutta osittain siksi, että mitään muuta vastaavaa ei vain ollut. Luin jopa Conania. Ei ollut useiden eri kirjailijoiden suomennettuja kirjasarjoja, puhumattakaan nykyisestä englanninkielisestä tarjonnasta. Luin myös jokaisen niistä muutamasta vähästä suomalaisesta romaanista, joita ilmestyi. Kuten myös Narnian tarinat, jotka eivät kuitenkaan niin innostaneet. Sci-fikin kiinnosti, kaikki mitä löytyi. Taaskaan se ei ollut paljon, joten ei ollut suurikaan työ lukea kaikki kirjastosta löytyvä ja vieläpä moneen kertaan.

Katsottavia elokuvia, sarjoista puhumattakaan, ei ollut. Teknologia ei ollut vielä riittävän kehittynyttä tehdäkseen fantasiaelokuvista uskottavan näköisiä tahattoman komiikan asemesta. Tietokone pärjäsi vähän paremmin. Taistelin vajavaisella kielitaidollani urheasti Ultima IV:n ja V:n sekä Nethackin kanssa. Yhtä urheasti Seniori jaksoi kuunnella, kun kiukuttelin tietokoneelle. Ne ovat tehneet kuitenkin pysyvän vaikutuksen: osaan edelleenkin hyräillä useita Ultiman sävelistä. Hienoja ne kyllä olivatkin. Game of Thronesin tunnarissa olen huomaavinani tiettyä geneeristä fantasiamelodiaa, joka keksittiin viimeistään 80-luvulla.

90-luvulla alkoi vilkastua Suomessakin. Eddingsin pariskunnan ensimmäinen kirjasarja rantautui Suomeen ensimmäisenä, vuosikymmenen kirjoittamisensa jälkeen. Ahmin sen tietysti. Ahmin myös Weisin ja Hickmanin Dragonlance-sarjaan kuuluvia kirjoja, jotka nekin suomennettiin 90-luvun alkupuolella. Tällöin fantasian valtavirtaistuminen alkoi Suomessa, ehkäpä kaipuuna paeta lama-ajan ankeutta.

Vähitellen massiivisista kirjasarjoista tuli ähky. En jaksanut lukea joka ikistä Eddingsiä tai Dragonlance-kirjaa, eihän niissä niin isoja eroja ollut. Valtavirtaistumiseen liittyi viihteellistyminen. Fantasia oli yhä harvemmin mahdollisuus käsitellä tärkeitä asioita omaperäisesti. Sen sijaan siitä tuli eskapismia pienin variaatioin. Terry Pratchett, johon tutustuin vasta 90-luvun jälkipuolella, on ollut ilahduttava poikkeus, joka hyödyntää täysimääräisesti fantasian mahdollisuuksia yhteiskunnan ja ihmisten käsittelyssä.

Nethack-demonstraatio: ankea visuaalinen ilme, silti uskomattoman koukuttavaa pelata.

Epätavallinen ja uhkaava luonto

Kirjastosta sattui käteen eestiläisen Mehis Heinsaaren (s.1973) kirja Epätavallinen ja uhkaava luonto, alkukielellä Ebatavaline ja ähvardav loodus. Graafinen kuvitus on Priit Pärnin käsialaa. Kirjan on suomentanut Hannu Oittinen.

Miltä kuulostaa vaikkapa otsikko Raimond Kukumaan rakkaudet? Tai Katumusharjoituksia Pööraveressä? Tai Kuolemanjälkeinen elämä? Tarinakokoelma vie nyky-Eestiin, mutta jolkottelee usein surrealistisia oikoteitä. Osa tarinoista on hilpeitä ja elämäniloisia, osissa kulkee synkempi pohjavire. Tekstiä lukee ilokseen, se kulkee niin rehevästi ja yllättävästi.

Tarinan päähenkilö saattaa olla kirjeshakin harrastaja, professori, puutarhuri, matemaatikko, pienasuntojen suunnittelija, entinen juustonmyyjä… Sattuma tai mielijohde tai kohtalo vie kunkin oudoille tai vielä oudommille poluille.

Jotenkin mieleen tulevat Ollin (Väinö Nuorteva) pakinat. Hän keksi henkilöilleen iskeviä nimiä yhdistämällä kaksi aivan toisistaan poikkeavaa sanaa sukunimeksi, ja johdatti hahmonsa kummallisiin tilanteisiin, Niistä selvittiin tai sitten ei.

Ja toinen kirjailija nousee myös vahvasti esille. Entä jos Franz Kafkan elämä olisi ollut toisenlainen, isäsuhde kunnossa ja terveys hyvä? Olisiko hän välillä ponnahtanut ylös ahdistuksestaan kirjoittaakseen myös jotain Mehis Heinsaaren tarinoiden kaltaista tekstiä?

Härmä, puukkowestern Pohjanmaalta

JP Siilin uusi elokuva Härmä oli eksoottista katsottavaa itäsuomalaiselle. Sen tekivät tehostetun vihreät lakeudet, näyttelijöiden tavoittelema murre ja paikoin jähmeät tappelurituaalit. Aiottu aikakausi on varmaankin 1860-luku, jolloin Härmässä kuohui puukkojunkkarien terrori pahimmillaan. Puukkojunkkari on terminä nykyään neutraalin kuvaileva, mutta aikanaan se oli hyvin kielteinen.

Valkokankaalla pyöri puukkowestern pohjalaisittain. Italowestern on tähän verrattuna tiiviimpi muodoltaan, väkivaltaa löytyi kummassakin.

Pohjana on perinteinen perhedraama, kiista omaisuudesta, asemasta ja tietysti naisesta. Välitalon vanhaisäntä (Esko Salminen) testamenttaa tilansa vastoin perinteitä pojista nuoremmalle Matille (Lauri Tilkanen). Vanhempi poika Esko (Mikko Leppilampi) on häjy, omaa sakkiaan johtava puukkojunkkari. Talon emäntä (Lena Meriläinen) ei hyväksy tätä järjestelyä. Ja kaiken kukkuraksi molemmat pojat ovat ihastuneet samaan naapurintyttöön Ainoon (Pamela Tola).

Voi arvata mitä tästä seuraa. Tulee tappeluita, hurjaa ajoa lakeuksien teillä, uhkailua, mutta myös riiausta. Tuloo rumihia, verta ja kyyneleitä. Draaman kaari huipentuu veljesten ratkaisevaan tappeluun kotitalon pihalla juuri ennen Eskon ja Ainon vihkimistä. Eikä kaikissa kahinoissa käytetä pelkästään puukkoa.

Kun tehdään kotimaista historiallista filmiä, niin autenttisia kuvauspaikkoja on vaikea löytää. Tässä on käytetty useita talonpoikaismuseoita. Tietysti on lisätty jotakin aikaan liittyvää rekvisiittaa kuten aitoja, kärryjä ym. mutta museoitahan ne ovat, samaten niissä kuvatut sisäotokset.

Ei elokuva voi olla menneisyyden täysi rekonstruktio, nykymaulle on tehtävä myönnytyksiä. 1860-luvun talontyttärellä olisi ollut tukka letillä, arkena päällä hame, röijy ja huivi, ei Ainon viekoittelevaa asua. Toinen myönnytys on häjyjen komeiden helapäävöitten käyttö. Onhan se upea asuste ja puukko riippuu siinä näyttävästi. Silti enemmän puukkoa pidettiin taskussa tai saappaanvarressa, helapäävyöt tulivat sittemmin.

Mutta väkivallan ja terrorin kuvaus on aitoa. Itsekin pohjalainen historian tutkija professori Heikki Ylikangas on käsitellyt aihetta kirjoissaan Puukkojunkkareitten esiinmarssi sekä Härmän häjyt ja Kauhavan herra.

Silti tämä aika on suodattunut osaksi yhteistä kansanperinnettä. Moni meistä muistaa laulaneensa hilpeässä seurassa, että ’Isontalon Antti ja Rannanjärvi ne haasteli kaharen kesken…” Häjyt ovat seikkailleet nasevissa sarjakuvissa. Ja filmin sponsorina on Kauhavan kunta.

Hugo - elokuva myös aikuisille

Orvoksi jäänyt poika elää juopon setänsä hoteissa yhdellä Pariisin suurista rautatieasemista piilossa ihmispaljouden keskellä 1930-luvulla. Isänsä opettamana Hugo pitää huolta paikan kelloista. Hänellä on salaisuus, isän jättämä metallinen ihmishahmo eli automaton. Miten sen saisi toimimaan? Juoni on siis perinteinen quest, nuori etsimässä vastausta salaisuuteen ja siinä sivussa löytämässä itsensä.

Hugo sai juuri äsken useita Oscareita. Ohjaaja on Martin Scorsese Filmi perustuu Brian Selznickin sarjakuvakirjaan The Invention of Hugo Cabret. Elokuvan ikäraja on 7 ja aikuisen on oltava mukana. Useissa kohtauksissa meno on varsin jännittävää, jopa pelottavaa kuten suuren hurtan ajaessa takaa poikaa. Tarina päättyy sentään onnellisesti.

Rautatieasema on mukana lyhyesti Harry Potter-filmeissäkin, mutta tässä se toimii omana maailmanaan ihmisineen ja koneistoineen. On matkustavaisten liikkuvaa massaa ja yksittäisiä hahmoja. Eniten nousevat esille juonelle tärkeät äkäinen rihkamakojun pitäjä (Ben Kingsley) ja koiransa kanssa kulkeva, sodassa invalidisoitunut asematarkastaja (Sacha Baron Cohen). Hahmo muistuttaa animoitua nukkea nykivine ilmeineen ja jalkavammoineen.

Näyttelijöissä oli niin paljon vanhoja taitajia, että nuoret Hugo (Asa Butterfield) ja Isabelle (Chloe Grace Moretz) tuntuivat toisinaan hieman värittömiltä. Tuli mieleen, että Hugo olisi päässyt eteenpäin salaisuuden selvittämisessä kertomalla enemmän. Mutta tulihan näinkin lisää vangitsevaa katsottavaa.

Visuaalinen toteutus on uskomattoman upea. Ensi kerran näin filmin, jossa 3D muodosti olennaisen osan valkokankaan tapahtumista eikä ollut pelkkää erikoisefektikuorrutusta. Hugo oli myös kunnianosoitus elokuvan historialle. Tarina vei pojan lopuksi elokuvan alkuaikoihin, kun metallihahmon salaisuus selvisi. Äkeä rihkamakojun pitäjä oli Georges Melies, ranskalainen mykkäfilmin uranuurtaja. Hänen elokuvakatkelmiensa katselu oli aivan riemukasta.

Hugo on elokuva myös/erityisesti aikuisille ja aivan harvinaista herkkua filmifriikkien geeniä itsessään kantaville.