Carl Larsson, vesivärivelho

Juniori kirjoitti eilen Ateneumin suuresta Carl Larsson-näyttelystä. Suuri osa töistä oli tuttuja taidekirjoista, mutta nyt koitti tilaisuus katsoa laajaa valikoimaa muutakin tuotantoa. Puoliso Karin Larsson oli myös taiteilija. Hänen tekstiileissään huomasi jugendin vaikutusta ja esillä ollut nojatuoli näytti jo sulavalinjaisuudessaan funkikselta.

Suurimman annin tarjosivat Carl Larssonin vesivärityöt. Ihailin erityisesti hänen nuoruudenaikaisiaan, Ranskassa maalattuja akvarelleja täyteläisine sävyineen. Ne kuuluisat, kotia ja lapsia - Juniorin mainitsemaa kotoilua - kuvaavat työt olivat piirustukseltaan ja sommittelultaan loisteliaita, mutta värit tuntuivat kuivemmilta. Tosin saattoi olla kyse ajan ja auringonvalon aiheuttamasta haalistumisesta.

Vuosi sitten löysin uudestaan suuren nuoruudenrakkauteni kuvataiteen. Pengoin esiin vesivärit ym. tarvikkeet. Ilo oli suuri huomatessani, ettei taito ollut täysin kadonnut. Nyt vesivärivelhon näyttelyssä käytyäni oivalsin yhä paremmin tämän välineen lähes loputtomat mahdollisuudet värivivahteiden vangitsemiseen.

Carl Larsson, kotoilun esi-isä

Kuten herttaiseen aihepiiriin sopii, kävimme Seniorin kanssa yhdessä katsomassa Ateneumin Carl Larsson -näyttelyä. Näyttelyssä on kattava kokoelma Larssonin töitä eri vuosikymmeniltä sekä joitakin Karin Larssonin taidekäsitöitä. Lisäksi siellä oli Alexander Reichsteinin erityisesti lapsille tarkoitettu tilataideteos, jossa voi leikkiä olevansa Larssonien kodissa. Leikkimisellä tarkoitan tässä leikkimistä kirjaimellisesti: museaalisesta käytännössä poiketen siellä saa vaihteeksi koskea yms. Erityismaininta huovutetuista vihanneksista, varsinkin huovutetusta purjosta!

Larsson erikoistui kuvaamaan perhettään ja kotiaan. Hänen tyyliään ei voi kutsua realistiseksi sanan varsinaisessa merkityksessä: hän keskittyi tarkoituksellisesti elämän valoisiin puoliin, jopa liioitellen. Toisaalta häntä voisi pitää eräänlaisena kotoilun esi-isänä. Kotoilu on muotisana sille, että hillotaan, säilötään, tehdään ruokaa niin maan perusteellisesti, tehdään käsitöitä, tehdään saippuaa jne. Siis kaikkea sellaista, mitä entisajan pussisen akat eivät olisi voineet uneksuakaan kutsuvansa kotoiluksi vaan ruatamiseksi.

Kotoisen raatamisen muututtua riittävän harvinaiseksi se on ylennetty kotoiluksi, ja sille on omistettu kokonaisia televisio-ohjelmiakin kuten Strömsö ja Koto. Larsson olisi varmaan ymmärtänyt kotoilun päälle (varsinkin kun vaimo Karin olisi tehnyt tylsimmät hommat, lukuisten raskauksiensa ohessa). Sekä hänen tuotannossaan että kotoilussa koti on eskapismia ikävältä ulkomaailmalta, ja koti ihannoidaan paljon hienommaksi kuin mitä se oikeasti on. Kuinka monessa kodissa oikeasti rauhallisesti korjaillaan illalla vaatteita kiireisen hössöttämisen sijasta?


Iltaidylli (Carl Larsson [Public domain], via Wikimedia Commons)

Larssonien pariskunnan kokonaistaideteoksessa nimeltä koti näkyy myös yhtäläisyyksiä Ikean ilmeeseen. Mutta nykyään pieni intiimi tila on muuttunut valtavaksi, ikkunattomaksi halliksi täynnä ihmismassoja. Yhtä kaikki sinne on lavastettu pieniä huoneita, joissa voi kuvitella, miltä tuntuisi asua vaihteeksi tällaisessa kodissa. Moderni ja hyvin suosittu tilataideteos! Eipä ihme, että Ikea on yksi Larsson-näyttelyn sponsoreista.

Kristillisen yhteiskunnan ristiriitoja

Aiempina vuosisatoina ei olisi voitu ajatella Kristillisdemokraattien kaltaista puoluetta. Puolueet, jos niitä edes oli, olivat länsimaissa lähtökohdiltaan kristillisiä. Tämä käsitys alkoi horjua valistusajalla, ja esimerkiksi Jean-Jacques Rousseau ja Leo Tolstoi päätyivät siihen, että kristillinen valtio on loogisesti ristiriitaisuus. He tosin vetivät tästä melko erilaiset johtopäätökset.

Tolstoin mielestä oikeuslaitos, asevoimat ja kansallisaate olivat epäkristillisiä. Epäkristillistä oli myös vannoa virkavala, koska se voisi johtaa virkamiehen tekemään jotain, joka sotii kristillisiä periaatteita vastaan. Virkamiehen tuli noudattaa kristillisyyttä ja siksi säilyttää täysi omantunnonvapaus ilman kuuliaisuutta maallisille käskyille. Käytännössä Tolstoi suositti kristillistä anarkiaa.

Valistusaikana elänyt filosofi Rousseau kritisoi sitä, kuinka nimenomaan kristinuskossa uskonnollinen ja valtiollinen hyvä eroavat toisistaan, mistä seuraa alituinen jännite. Hänen johtopäätöksensä oli täysin päinvastainen kuin Tolstoin: hän kannatti mitä tahansa kansalaisuskontoa, jossa uskonto alistetaan ”palvelemaan valtiollista kokonaisuutta” tai ainakin jossa uskonnolliset lait ja valtiolliset lait ovat yhtä. Uskonnolla tuntuu olevan lähinnä välinearvoa.

Nämä johtopäätösten erot kertovat varmaan myös kansallisista ja ajallisista eroista. 1700-luvun valistusaika oli täynnä edistysoptimismia ja maallistumisen ihailua. Toisaalta uskonnon rooli Venäjällä oli ja on ihan eri luokkaa kuin Ranskassa. Lisäksi ne kertovat siitä, että pohdinta kristinuskon ja politiikan suhteesta on edennyt pidemmälle kuin pohdinta kristinuskon ja talouden suhteesta.

Talouden noustua nykyään yhä merkittävämmäksi Tolstoin kaltaista rehellisyyttä ei aina näe. Kristinuskon antamat ohjeet eivät tuntuisi edistävän taloudellista hyvinvointia kaikissa tapauksissa. Jos jaan kaiken omaisuuteni pois, miten voin auttaa köyhiä jatkossa? Ehkä järkevintä olisi myöntää ristiriidan olemassaolo kuten Tolstoi. 

Alkukristityt olivat köyhiä, monet vieläpä orjia tai naisia. Silloin keskinäinen apu oli ainut mahdollinen ”hyvinvointivaltio”. Nykyään asia on monimutkaisempi. Jos valtio velkaantuu eli nostaa tulevien vuosien veroja mutta parantaa palveluita nyt, onko se kristillistä? Ja onko kristillistä olla nostamatta rikkaiden veroja tai tukea yritysinvestointeja, jotta saadaan talouskasvua, jolla rahoittaa eläkkeitä? Ja onko jatkuva talouskasvuun pyrkiminen kristillistä, jos juuri se mahdollistaa heikoimpien tukemisen nyt?

Kreikan muisto, 1

Eesti, Eesti, perkeleesti, riimitteli Juice Leskinen. Kreikka, Kreikka, kuperkeikka -taloudellinen- voisi jatkaa samaan tyyliin. Maan uutisia tulee seurattua päivittäin. Syynä on alaikäisenä saatu kulttuuritartunta.

Kotona tutkin tiiviisti paksua kirjaa antiikista ja sen kuvataiteesta. Sitten Nikos Kazantzakiksen (1883-1957) romaaneja ruvettiin kääntämään suomeksi. Hän syntyi Kreetalla, kun saari oli vielä turkkilaisten vallassa. Kreikka pysyi hänen tuotantonsa ankkurina, vaikka vuodet veivät mm. Ranskaan, Saksaan ja Neuvostoliittoon. Kazantzakis oli useaan kertaan Nobel-ehdokkaana.

Suomeksi ilmestyi ensin Kerro minulle Zorbas 1954, sitten Vapaus tai kuolema 1955, myöhemmin vielä lisää. Siinä tuli vastaan klassisista marmorihahmoista täysin poikkeava maailma. Verevä, värikäs, julmakin.

Kansallinen romahdus 1920-luvulla ei ollut este kreikkalaisten elämänilolle. Video kuvaa sotienvälistä aikaa.

Ja tämä maa oli oikeasti olemassa! Suuresti ihailemani vanhin serkku oli käynyt siellä 50-luvun alkupuolella, matkustanut junalla halki Euroopan ystävättärensä kanssa. Luultavasti silloin tämä oli kahden urhean naisturistin Madventures, pakettimatkoja ei vielä tehty.

Samasta maailmasta kertoi myös Stratis Myrivilis kirjassaan Kaikkeinpyhin Merenneitsyt. Sitten Jules Dassinin elokuva Ei koskaan sunnuntaisin. Sen musiikin säveltäjä oli Manos Hadjitakis, pääosassa Melina Mercouri. Tuli Zorbas elokuvana, englanniksi tietysti. Musiikista vastasi Mikis Theodorakis.

1960-luvulla käynnistyi ryhmämatkojen aikakausi. Meno Kreikkaan ei ollut enää istumista junassa halki Euroopan paitsi jos niin halusi eli reilaajat. Siellä oli aurinkoa, merta, hiekkarantoja ja rentoa menoa. Retsinaan, pihkalla maustettuun viiniin suhtauduin sitä itse edes maistamatta ennakkoluuloisesti. Ei sitä Alkossa myyty ja feta loisti poissaolollaan Helsingissäkin.

Sitten kaikki muuttui: sotilasjuntta kaappasi vallan 1967. Kuningas oli lähtenyt maanpakoon. Nyt maasta oli tullut everstien Kreikka. Oli poliittisesti korrektia unohtaa se lomakohteena, mutta ei se kaikkiin tehonnut. Aurinko ja meri houkuttelivat yhä monia kylmän ja pimeän pohjolan asukkaita.

Muut osat: Kreikan muisto, 2

Etnistä ruokaa: Rössypottu

Jatketaan lusikkaruokien valtakautta. Oululainen perinneruoka lämmittääkin sopivasti talvisydämellä. Pottuja ja palvattua sianlapaa keitetään paloina vähässä vedessä lähes kypsiksi. Kattilaan lisätään pilkottu rössy (ummikoille tiedoksi: kyseessä on veripalttu) sekä suola, kiehautetaan. On kyllä tarjottu ilman lihaakin pelkän rössyn kanssa. Sipuli on optional extra ja purjo jo hienostelua. Paleleva Dracula olisi rakastanut rössypottua.

Ambelakia, Kreikan talousihme 1771-1818

Antiikin jälkeen Kreikan taloudessa ei ole juuri ollut dynamiikkaa. Yksi harvoista poikkeuksista oli Ambelakian ”esiteollisuuskylä”, joka tuotti ja vei puuvillalankaa. 1700-luvun loppupuolella Ranskan vallankumous ja sodat heikensivät ranskalaisten hallussa ollutta Välimeren-kauppaa. Tilalle tulivat kreikkalaiset, jotka nappasivat myös osan englantilaisten kaupasta, kun Napoleon laittoi nämä kauppasaartoon. Ambelakia nojasi kuitenkin Euroopan vientimarkkinoihin eikä yltänyt kilpailukyvyltään samalle tasolle kuin Keski-Eurooppa. Euroopan rauhoittumisen ja laivojen tekninen kehityksen myötä Ambelakia taas kuihtui.

Näytä suurempi kartta

Kuinka kaikki alkoi? 1700-luvun jälkipuolella Keski-Kreikan Thessalian maakuntaan sekä Pohjois-Kreikkaan oli syntynyt tekstiilikotiteollisuutta. Kreikassa kehrättiin ja värjättiin langat, jotka vietiin sitten itse ulkomaille. Tärkein vientimarkkina oli Wien, ja lopulta langat päätyivät Länsi-Eurooppaan, Balkanille, Venäjälle tai Istanbuliin. Suotuisten ulkoisten olosuhteiden myötä kaksi ambelakialaista perusti ensimmäisen tuotantoyhteisön 1771. Se hajosi 1779, ja samana vuonna Ambelakiaan perustettiin laajempi yhteisö. (Jostain syystä Ambelakian kylä oli ainut, joka järjestyi näin laajamittaisesti.)

Se on ollut varmasti hyvin erikoinen paikka oman aikansa mittapuilla. Käytännössä koko kylä, noin 4000 asukasta, teki tavalla tai toisella töitä tekstiiliteollisuuden parissa. Työvoiman tarve oli niin suurta, että Ambelakia työllisti myös ympärikylien asukkaita. Saksaa osaavien määrä on ollut harvinaisen suuri, arviolta 200 ihmistä 1770-luvulla, mutta myös ranskaa ja italiaa osattiin. Lisäksi kaikki oman kylän ja lukuisat ympärikylien naiset saivat omaa palkkaa, mikä on ollut todellinen harvinaisuus Kreikan historiassa.

Poikien koulunkäyntiä Keski-Euroopassa tuettiin antamalla näille taattu harjoittelupaikka opintojen jälkeen. Vaihtoehtona oli työssä oppiminen, jossa palkaton työharjoittelu kesti vuoden ja palkallinen kaksi vuotta. Molemmissa vaihtoehdoissa nokkelimmilla oli mahdollisuus päästä ”osuuskunnan” jäseniksi. Lisäksi varallisuuden kasvu näkyi kaupunkikuvassa: katuja päällystettiin mukulakivillä, perustettiin teatteri, työkyvyttömyyskassa ja tasokas koulu, ja kylään tuli ulkomaisia lehtiä. ”Osuuskunnan” johtohahmot myös kilpailivat siitä, kenellä olisi komein talo.

Toiminta ei kuitenkaan vaikuta olleen ongelmatonta. "Osuuskunta" hajosi 40 vuoden aikana kolmesti ja lopullisesti vuonna 1812. Voitot kasvoivat alun jälkeen nopeasti mutta ilmeisesti menivät lähinnä kasvaviin palkkoihin ja mahdollisesti myös kulutukseen ja julkisiin investointeihin. Tuotantoinvestointeja ei saatu järjestettyä tai niihin ei riittänyt rahaa, ja niinpä naiset naiset yrittivät kilpailla modernimpien kehräämöiden kanssa aseenaan vain värttinä. Vasta 1818 yritettiin perustaa moderni kehräämö saksalaisen insinöörin avulla, mutta sekään ei onnistunut. Toisaalta eurooppalaiset kilpailijat siirtyivät 1800-luvulla synteettiseen punaväriin, joka tuli paljon halvemmaksi kuin kreikkalaisten edelleen käyttämä värimatara.

Runeberg today?

Sunnuntaina on allakan mukaan J.L. Runebergin päivä, Runebergsdag, Mitä siitä tulee mieleen?

Ainakin runebergintortut ja patsas Espan puistossa kunniapaikalla, jota kivinen Eino Leino kai haikailee. Runeberginkatu, sitten kotimuseo Porvoossa, jossa Fredrikan henki tuntuu yhtä paljon kuin Johan Ludvigin. Maamme-laulun sanat, vanhemmalle polvelle luultavasti Vänrikki Stoolin tarinat. Ennen saatettiin sanoa jostakin henkilöstä, että puhuu kuin Ruuneperi. Sörkän slangissa kansallisrunoilija oli Ryynegreeni. Taisi olla Arvo Turtiaisella runo, jossa poika teki värssyn eikä tyyli ollut R:n.

Tutustuin Vänrikkiin vanhana Paavo Cajanderin käännöksenä, kuvituksena Albert Edelfeltin piirrokset. Klassikko jos mikä. Aikanaan hankin kirjan myös alkukielellä. Mieliruno on Torpflickan, Torpan tyttö. Siinä piirtyy draaman kaari tytön toivosta pettymykseen. Ensimmäisen säkeen lyhyt luonnonkuvaus päilyy täydellisenä, mutta purppura ennakoi jo taistelua.

Och solen sjönk, och kvällen kom, den milda sommarkvällen,

ett sken av mattad purpur göts kring bygderna och tjällen,

från dagens mödor glad och trött en skara lantmän kom;

de fyllt sitt värv, de vände nu till sina hyddor om.

Ja päivä laski, suvinen tul’ ilta ihanainen,

majoille, maille valahti jo rusko sammuvainen,

väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,

työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa.

On kyse Suomen sodasta 1808-09. Tytön sulhanen oli lähtenyt muiden mukana taistelemaan. Monet palasivat, hän ei. Tytön äiti lohdutteli: ei kannattanut surra, sulhanen oli viisaasti väistänyt vaaraa, karannut. Tyttö ei tätä uskonut, vaan läksi etsimään miestä taistelukentältä. Tämä ei ollut kaatuneiden tai haavoittuneiden joukossa. Ehdottoman tytön ratkaisu on oma kuolema.

När skaran kom, och han ej kom, begrät jag nyss hans öde,

jag trodde, att han låg som man på fältet bland de döde;

jag sörjde, men min sorg var ljuv, den var ej bitter då,

jag velat leva tusen år att honom sörja så.

O moder, jag har sökt bland lik till sista skymt av dagen,

men ingen av de slagna bar de kära anletsdragen.

Nu vill jag icke dväljas mer på denna svekets ö,

han fanns ej bland de döda där, och därför vill jag dö.

Kun tuli muut, mut armas ei, hänt’ itkin kaipaellen,

ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen:

suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,

hänt’ oisin tuhat vuottakin mä surra mielinyt.

Voi äiti, yöhön pimeään mä etsin kaatuneista,

mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.

Viekkaassa tässä maailmass’ en viihdy kauempaa,

kuolleissa kosk’ ei ollut hän, mä toivon kuolemaa.