Symbolismia Ateneumisssa

Symbolismin eli vertauskuvallisuuteen pohjaavan taiteen  juuret löytyvät 1800-luvun loppupuolelta Ranskasta ja Belgiasta. Termi ulottuu sekä kuvataiteeseen että kirjallisuuteen. Pesäeroa tehdään sekä realismiin ja naturalismiin eli todellisuuden kuvaamiseen sellaisenaan.  Symbolismissa todellisuutta voi ilmaista myös vertauskuvin, oman mielikuvituksen, unien ym. pohjalta. Värien ei tarvinnut enää olla luonnonmukaisia, muotoja voitiin yksinkertaistaa, taiteen tyylittely ja koristeellisuus korostui.

Symbolismi on ollut aina suosikkityylisuuntiani, joten kerrankaan en vitkastellut käydä Ateneumin näyttelyssä, jossa toisaalta on symbolistisia maisemamaalauksia, toisaalta suomalaista symbolismia, ja olin kyllä oikein tyytyväinen.

Olen aina nähnyt vilkkaasti unia, ja muistan ne hyvin. Symbolismissa kiehtookin mahdollisuus tavoittaa unimaailma myös valveilla. Osissa tauluista oli myös kauhun elementtejä, enkä nyt tarkoita Hugo Simbergin sympaattisia piirrustuksia, joissa piru hakee tyttöä tanssiin.

Toisaalta se on myös aikansa fantasiaa, jossa annetaan valta mielikuvitukselle. Belgialaisen James Ensorin maalauksessa ”Kristus tyynnyttää myrskyn” Kristus veneen kokassa muistuttaa elokuvien Gandalfia: myrsky talttuu sauvalla, josta lähtee voimakkaita valonsäteitä joka suuntaan (Tolkienillahan muuten oli kristillisiä taka-ajatuksia Sormusten Herraa kirjoittaessa).

Symbolismi on esittävää muttei välttämättä välittömästi ymmärrettävää. Kuten herättyä voi mieli jäädä pohtimaan, miten uni jatkuisi, jotkut maalaukset saavat pohtimaan, mitä niissä oikein tapahtuu. Tällaisia olivat venäläisen Léon Bakstin ilmeisesti antiikin Kreikkaan sijoittuva ”Terror Antiquus”, jossa kuvataan tulvan vyörymistä laajoille alueille. Ja etualalla ja ikäänkuin toisessa tasossa on hymyilevä neito, ns. Kore-patsas, jonka käsissä on sininen lintu. Onko se pahaenteinen hymy? Iskivätkö jumalat kuolevaisten kimppuun? Vielä mystisempi on puolalaisen Jacek Malczewskin ”Pölymyrsky”, jossa maantien pölystä sikiää hailakoita hahmoja, joilla on siivet. Mistä on kyse? En tiedä, mutta juuri tuon tyyppisiä asioita voisi olla unessa.

Selkeämpi mutta silti mielenkiintoinen oli suomalainen Torsten Wasastjernan ”Varisevat lehdet”. Se on isoin näkemäni suomalainen taulu ja yltää Ateneumin katosta lattiaan. Lisäksi kangas on yläreunassa suora ja alareunassa enenevästi aaltoileva. Yläreunassa on alkusyksy ja metsän neidot tanssivat ilmassa. Keskellä ne alkavat vaipua maahan, ja alhaalla elävät lumikinokset vyöryvät niiden päälle. On tullut talvi.

Hobitti - nyt päästiin SINNE

Hobitti, osa 1, on nähty. Arvailuni edellisessä postauksessa osui oikeaan, mikään ei voita kunnon actionia ja ylenpalttisen upeita erikoisefektejä. Mutta lähes kolme tuntia luottaa liikaa katsojan kärsivällisyyteen varsinkin jos kyseinen katsoja ei ole perehtynyt TSH-maailmaan aikaisemmin. Tai ei ole varautunut kokemukseen rajoittamalla nesteiden nauttimista etukäteen. Hyvä  pidätyskyky on toinen vaihtoehto.

Kirjan lisäotsikko on  There and back again, sinne ja takaisin.  Nyt Peter Jackson  luotsasi joukkoa sinne tai ainakin  lähes perille. Toiseen osaan viittasi lopussa jo lohikäärme Smaugin heräily kauneusunestaan kultavuoren sisällä. Kolmannessa osassa Bilbo ponnistelee kohti kotia Repunpäähän tietämättään mahtisormuksen kantajana.

Alussa vanha Bilbo muistelee miten kaikki alkoi. Pitkin elokuvaa on viittauksia Sormusten Herran myöhempiin tapahtumiin. Ne tulevat esille kuin alkuperäinen kuva, joka häämöttää myöhemmin tehdyn uuden maalauksen alta. Tapa antaa kerronnalle syvyyttä ohi alkuperäisen lastenkirjan. Tämä ei haittaa Tolkieninsa lukeneita, muille se saattaa olla hämmentävää.

Gandalf – Ian McKellen – nousee tärkeimmäksi hahmoksi. Bilbo – Martin Freeman - on pitkään vain värikkään kääpiöryhmän lisuke. Vasta loppupuolella hän pääsee todella oikeuksiinsa tiiviissä kohtauksessa Klonkun kanssa.  Muuta väkeä riittää ylenpalttisesti, haltioita, peikkoja, sudenratsastajia,  hiisiä, jättikotkia jne. Lähes kauhufilmin sävyjä tuovat keskenään taistelevat vuorijättiläiset. Ihmekös tuo, kun Guillermo del Toro on mukana tekijätiimissä.

3D toimii tässä erinomaisesti,  Esimerkiksi kotkat tuntuvat lentävän katsomosta kohti valkokangasta. Tekniikan kehittyessä sopii toivoa, että  nykyisten 3D-silmälasien tilalle tulee jotain muuta. Kun itse käyttää silmälaseja, niin toiset lasit niiden päällä  tuntuvat painavilta ja vaativat tämän tästä pientä justeerausta pysyäkseen kunnolla paikallaan.

Hobittia odotellen

Huomenna on tiedossa merkittävä päivä, kun TSH (Taru Sormusten Herrasta)-fani pääsee Hobitti-trilogian ensi-iltaan. Elokuvan traileri on ollut näyttävä, Bilbo ilmiselvä hobitti, Gandalf entisellään – velhot eivät tunne eläkeikää – ja kääpiöiden laulussa kumisevat vuorien luolat.

Mutta että kokonainen trilogia? Hobitti on selvästi lastenkirja, Tolkienin pojilleen kirjoittama. Aikuisen kertojan ääni kuuluu kirjassa monessa kohdin. Seniorin kirjastossa on vain alkukielinen teos:  In a hole in the ground there lived a hobbit. Eli  klassinen sadun aloitus: olipa kerran.

Riittääkö tavaraa trilogiaksi asti? Hahmoja kyllä on ja seikkailuja, visuaalisuutta ja upeita maisemia efekteistä puhumattakaan.  We’ll see.

Sverige, recension

’Sverige’ är en medellång dramaserie men kort jämfört med sådana serier som ’Egypten’  ’Kina’ eller ’Italien’. De första avsnitten av ’Sverige’ har redan sänkt sig i historiens mörker, men de var heller inte särskilt sevärda. Finns de på VHS vet man inte.

De kända avsnitten led ganska länge på brist av händelser. Men när kritiken hörde av sig, blev det fart. På 1600-talet känner man igen många figurer också i serien ‘Tyskland’. Det blev lite stökigt i detta skede. Episoden ‘Det trettioåriga kriget’ var alltför lång med virriga och ologiska händelseförlopp. Dessutom kostade alla stunts en förfärlig massa pengar. Då tittarsiffror inte steg i takt med kostnaderna, måste takten skruvas ner. Därefter har skapare varit rädda för att slösa för mycket pengar på krigsscener och i stället vänt sig mot en mer pacifistisk riktning.

Under slutet av 1700-talet blev det många väldigt lyckade avsnitt med kung Gustaf III:s äventyr. Toppen blev det dramatiska mordet på Kungliga Operan. Därefter tittade man på avsnittet ‘Kriget i Finland’. Genom detta avsnitt kunde man röja bort alla finska roller från serien. (Så planerades i smyg spinnoffen ‘Finland’.)

Enligt tittarna var Strindberg en av de populäraste figurer under 1800-talet. Man struntade i hans chauvinism, antisemitism och allmän strulighet, och han har många gånger röstats fram till en av de bästa karaktärerna. Skapare har ändå fortfarande motstått frestelsen att använda honom på nytt. Kanske är man rädd för att i det nuvarande samhällsklimatet skulle diskussionen blomma upp om huruvida TV är ett dåligt inflytande på både barn och vuxna.

Därefter var serien ganska slö. Det var inga särskilt originella händelser och tittarsiffror minskade stadigt. Andra motsvarande serier hade åtminstone ett krigs-, inbördeskrigs- eller revolutionsavsnitt, eller åtminstone en diktaturstory. Till och med ett världskrig saknades. I stället diskuterades ivrigt 1942 var Strindbergsstatyn borde placeras. Modellstatyer gjorda av träribbor och sackväv placerades på prov i olika parker. Detta gjorde man så att folk skulle ha det lättare för sig att bedöma hur statyn skulle se ut i olika omgivningar, allt medan andra världskriget rasade utanför folkhemmets trygga gränser.

Det dåtida producentparet Myrdal beslöt att något absolut måste göras. Annars skulle den slöa takten av serien riskera tittarnas välfärd och psykiska balans. Efter diskussionen riktades stilet mer mot komedin. En till orsak var också att spinoff-serien ‘Finland’ dominerade i genren krig, action och spionage. Sedermera har ‘Sverige’ utomordentligt skickligt behandlat olika sk. i-landsproblem. Armén och poliskåret har behandlats med humor för att tydligt understryka producenternas pacifistiska sinneslag.

Ett sk. köttbullsdrama blev en av 1980-talets finaste episoder. Beväringarna klagade att de fick för stora köttbullar till mat. De kunde ju bli farligt överviktiga. Under 1990-talet följde man intensivt ödet av berguven Eloff. Fågeln flög mot högspänningslinje, brände sig och opererades på statens bekostnad. Eloff lyckades dock orsaka en några andra små kostnader: strömbrott på ett enormt område – härifrån det fiffiga namnet Eloff – och en masugn gick sönder. Hela historien fick dock ett lyckligt slut då Eloff blev pappa. (Om han fick pappaledigt vet man tyvärr inte.) Och när manusförfattarna led på brist på fantasi, kunde man ju alltid ta fram poliserna och smygskratta på deras bekostnad.

Utöver dessa enskilda episoder, är den röda tråden som löper genom hela serien tanken på Sverige som världens bästa land som känner sig kallad att förbättra The Planet Earth. Då kritikerns sinne för humor inte är så sofistikerat som svenskarnas, tar man inte ställning till om det gäller ett klart dramatiskt drag eller kultiverad självironi i stil med 'Blott Sverige svenska krusbär har'. På andra ställen vill serien återvända till sina dramatiska traditioner. Då bjuds det på intriger med arbetslöshet, hemliga vapenaffärer med diktaturstater, vilda fester på skattebetalarnas bekostnad och till och med rasism. ‘Sverige’ rör sig dock här på osäker mark. Trovärdigheten övertrumfas tyvärr av många andra motsvarande serier..

Allt som allt skulle jag säga att under de senaste avsnitten har ‘Sverige’ börjat finna sin egen marknadsnisch. Producenterna borde koncentrera sig ännu mera på komiska inslag med vilka de har tidigare lyckat bäst och lämna dramatiska element till andra serier. Världen kan aldrig få nog av glädje.

Obs. Nuförtiden är serien också lämplig för barn. I motsats med många andra populära serier som t.ex. ‘USA’ bjuder den inte på våld. Den är ju svensk. Den är ju lagom.

Ja täällä sama toisella kotimaisella.

Ruotsi, arvostelu

"Ruotsi" on keskipitkä draamasarja, ei tosin likimainkaan yhtä pitkä kuin "Egypti", "Kiina" tai edes "Italia".  "Ruotsin" alkujaksot ovat jo vaipuneet historian hämärään, mutta tuskinpa ne ovat olleet kovin kaksisia. Niitä ei tiedetä löytyvän edes VHS-kaseteilta. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt sarjan suurimpia faneja kehittämästä omaa fan fictionia aiheesta.

 

Tunnetut jaksot olivat pitkään aika tapahtumaköyhiä. Tekijät ottivat opikseen aiemmasta kritiikistä ja pistivät töpinäksi. 1600-luvulla monet sarjan hahmot seikkailivat myös sarjassa ”Saksa”. Juonenkuviot menivät vähän överiksi tässä vaiheessa, ja erittäin monijaksoinen episodi Kolmikymmenvuotinen sota oli aivan liian pitkä ja täynnä sekavia ja epäloogisia juonenkäänteitä. Rahaa paloi hulvattomasti stuntteihin. Koska katsojaluvut eivät nousseet kustannusten tahdissa, tekijät joutuivat taas hidastamaan tahtia. Vastedes tekijät ovatkin varoneet käyttämästä liikaa rahaa sotakohtauksiin ja tarkoituksellisesti ohjanneet siksi sarjaa yhä rauhanomaisempaan suuntaan.  

 

1700-luvun loppupuolella oli monta todella onnistunutta jaksoa, joissa seikkaili omaperäinen Kustaa III. Tämä huipentui dramaattiseen murhaan oopperassa. Kohta sen jälkeen tuli jakso Suomen sota, jonka yhteydessä Suomea koskevat hahmot poistuivat Ruotsi-sarjasta. (Näin valmisteltiin pikku hiljaa omaa Suomi-spinoffia.)

 

Katsojapalautteen perusteella yksi 1800-luvun onnistuneimmista hahmoista oli Strindberg. Hahmon sovinismista, antisemitismistä ja yleisestä hankaluudesta huolimatta Strindberg on nimittäin monesti äänestetty yhdeksi parhaista hahmoista. Tekijät ovat toistaiseksi kieltäytyneet kiusauksesta kierrättää näin toimivaa hahmoa, kenties siksi, koska moisesta syntyisi nykyilmapiirissä valtavaa diskuteerausta siitä, miten huonoja vaikutteita lapset ja aikuisetkin voivat saada televisiosta.

 

Tuottajat pohtivat huolellisesti sarjan kehitystä

Yleisesti ottaen sarjassa ei ollut näihin aikoihin mitään kovin omaperäistä, ja katsojaluvut olivat tasaisessa laskussa. Muissa vastaavissa sarjoissa oli vähintään yksi sota-, sisällissota- tai vallankumousjakso tai edes diktatuurijakso. Jopa maailmansotajakso puuttui. Sen sijaan jaksossa 1942 diskuteerattiin siitä, mihin Tukholman puistoon Strindbergin näköispatsas pitäisi sijoittaa. Mallipatsaita jopa vietiin useisiin ehdokkaana oleviin puistoihin, jotta ihmisten olisi helpompi arvioida, miltä patsas näyttäisi missäkin ympäristössä.

 

Niinpä tuolloinen tuottajapariskunta, Myrdalit, päättivät, että jotain oli pakko tehdä katsojien hyvinvoinnin takaamiseksi, jottei sarjan tylsä laatu vaarantaisi sitä. Diskuteerauksen jälkeen tyylilajia päätettiin suunnata enemmän komediaan, osittain siksi, että spinoff-sarja Suomi oli osoittautunut paljon Ruotsia paremmaksi sota-, action- ja vakoiludraaman saralla. ”Ruotsi” onkin erinomaisen taitavasti käsitellyt ns. ensimmäisen maailman ongelmia. Usein huumorin kohteena on armeija tai poliisi, mikä ilmentää tekijöiden pasifistista mielenlaatua.

 

Erityisen onnistuneita episodeja ovat olleet 80-luvun lihapulladraama, jolloin varusmiehet valittivat, että varuspalveluksessa joutuu syömään liian isoja lihapullia, jolloin lihoo. 90-luvulla seurattiin Eloff-pöllöä, joka lensi voimalinjaan, paloi ja operoitiin valtion kustannuksella, kuten sopivaa onkin. Toki Eloffista syntyi muita pikku kustannuksia, kuten se, että sähköt menivät valtavalta alueelta – tästä nokkela nimi Eloff eli ”sähköpois” – ja yksi masuuni meni rikki. Tarinalla oli kuitenkin onnellinen loppu, koska Eloffista tuli isä. Ja kun käsikirjoittajilla on ollut mielikuvitukseton hetki, he ovat aina voineet turvautua poliisihahmoihin.

 

Näiden yksittäisten episodien lisäksi punaisena lankana on se, kuinka Ruotsi on maailman paras maa, joka on kutsuttu parantamaan maailmaa. Koska arvostelijan huumorintaju ei ole yhtä sofistikoitunutta kuin ruotsalaisten, tässä arvostelussa ei oteta kantaa siihen, onko tämä selkeä, draamallinen piirre vai kultivoitunutta itseironiaa. Toisaalta sarja haluaa pitää kiinni draamallisista perinteistään, ja aika ajoin siinä on juonenkäänteitä, joissa on työttömyyttä, salaisia asekauppoja diktatuurien kanssa, juhlia veronmaksajien kustannuksella ja rasismia. ”Ruotsi” ei kuitenkaan ole näissä omimmillaan, ja lukuisat muut vastaavat sarjat peittoavat uskottavuudessa ”Ruotsin” näissä suhteissa.

 

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että viime jaksojen aikana ”Ruotsi” on löytämässä sille sopivan markkinaraon. Tekijöiden kannattaisi keskittyä entistä enemmän komediaan, koska siinä he ovat selvästi omimmillaan, ja jättää draamalliset elementit muille sarjoille. Iloa ei ole maailmassa koskaan liikaa.

 

Huom. nykyään sarja sopii myös lapsille, koska, toisin kuin monissa muissa suosituissa sarjoissa kuten esimerkiksi ”Yhdysvalloissa”, siinä ei ole väkivaltaa vaan se on lagom.

Här samma på andra inhemska.

Sokeritoppa - makeaa elämää entisaikaan

Sokeritoppa ja sokerisakset

Kun tulee vastaan termi sokeritoppa, niin useimmiten ajatellaan vuorta. Juuri se vuori Rio de Janeirossa Brasiliassa, jonka päällä seisoo jättiläiskokoinen Kristus-patsas.

Ennen oli sanalla toinen merkitys. Sokeritoppa tai toppasokeri oli kartion muotoon valettu sokerikimpale, joka myytiin ruskeassa käärepaperissa. Kotona sen kimppuun käytiin teräasein, jotta saataisiin lohkareita. Niitä sitten pienennettiin säällisen kokoisiksi sokerisaksilla. Muistan nähneeni sellaiset ehkä mummolassa ja ihmetelleeni mihin niitä tarvitaan. Saadut palat pantiin sokerirasiaan, sokuriskooliin. Palat otettiin rasiasta pihdeillä ja  pantiin kahvikuppiin – siis kun haluttiin juoda kahvia hienosti.

Arkinen tapa oli juoda kahvi lautaselta eli tassilta. Kahvi kaadettiin teevadille ja liikaa kuumuutta pois puhallellen juotiin ’ palan päältä’. Siinä sokeripalaa pidettiin huulten välissä ja kahvi ryystettiin sen läpi. Välillä tassille kaadettiin lisää kahvia. Tässä oli varmasti takana säästäväisyys, yksi pala kallista sokeria riitti koko kupillisen makeuttamiseksi.

Sokeri tuli Pohjoismaihin 1500-luvulla. Aluksi sitä käytettiin lääkkeenä, vasta myöhemmin nautintoaineena. Raaka-aine tuotiin kaukaa ja jalostettiin Euroopassa...

Ruokosokeri kaadettiin kartiomaiseen muottiin, jonka pohjassa olevasta reiästä liika kosteus valui pois, ja tuote kesti paremmin kuljetusta. Palasokeri rupesi valtamaan markkinoita Suomessa 1930-luvulla. Toppasokerin viimeinen valmistaja Vaasan sokeritehdas lopetti tuotteen 1957.

Toinen outo ilmaisu on rintasokeri, joka tuli vastaan vanhoissa kirjoissa erityisenä herkkuna. Isokiteinen ruskehtava sokerineste kiteytettiin paloiksi langan ympäri. Sen uskottiin myös auttavan rintakipuihin.

Pullotillistä pakasteisiin



Kuvassa vasemmalla ei ole sormia vaan porkkanoita. 
Oikealla on sitä, mitä etiketti sanoo:
punajuuria vuodelta 1957. Edelleen syötäviä. 

Ruokakaupan valikoimat laajenevat koko ajan. Nyt en puhu valmisruuista vaan raaka-aineista. Jos on rahaa ja reseptejä niin on mistä ottaa. Maalla säilötään yhä enemmän kuin kaupungissa, mutta pakastaminen taitaa olla yleisin tapa, nopea ja helppo.

Kirjahyllyssäni majailee vanha keittokirja, osaksi jo irtolehtipainos. Irronneessa ruskeassa pahvikannessa lukee Kotiruoka. Keittokirja kotia ja koulu varten. Seitsemästoista painos. Ensimmäinen painos on ehkä ollut 1920-luvulla. Sen ajan ruokien säilytyspaikkoina olivat kellari,  kylmäkomerot ja ruokakaapit eli kahverit (ruotsiksi skafferi).  Jääkaapit tulivat vasta myöhemmin.

Sekalaista-osasto antaa monenlaista apua. Voi tehdä kahviselvikettä lipeäkalan nahasta tai lahnan ja säynävän suomuista, tehdä kotona perunajauhoja, keitin- ja paistinrasvaa sekä saippuaa. On ohjeita kalan ja lihan säilyttämiseen sekä erilaisten makkaroiden tekoon. Neuvot  ovat olleet tarpeen sota-aikana ja sitä seuranneina niukkuuden vuosina. Muistan itse, miten kahvi keitettiin pannussa ja selvikettä pantiin sekaan, tosin se oli jo kaupasta ostettua.

Säilykkeitä käsitellään laajasti. Marjojen ja muun tuoretavaran käsittelystä todetaan, että työvälineinä käytetään puu- ja hopealusikoita, posliini- ja lasikulhoja, jouhiseuloja ja muita sellaisia, jotka eivät muuta säilykkeiden makua tai väriä. Sokerin pitää olla parasta kidesokeria. Hyvää, raikasta lähdevettä käytetään keittämättä, muu vesi keitetään ja jäähdytetään. - -Tuoreet säilykkeet säilytetään parhaiten lasi-, posliini- ja saviastioissa, jotka pestään erittäin huolellisesti ja huuhdellaan miedolla benzoehappoliuoksella ennen täyttämistä. Soseen pinnalle kaadetaan sulatettua, jäähdytettyä parafiinia ja astia peitetään paperilla tai kannella; mehupullot tulpitaan ja lakataan niin kuin tavallisesti.

Ensimmäinen osuus käsitteli marjoja. Vesipuolukat oli yksinkertainen ohje: peratut, huuhdotut ja ehjät puolukat pantiin pulloihin tai lasitölkkeihin, päälle kylmää vettä ja korkki. Iso määrät pantiin kannellisiin puusaaveihin.

Umpioiminen oli silloin uutta, nykyään unohtumassa. Siten voitiin säilöä marjoja ja hedelmiä (sokeriliemi) tai kasviksia, lihaa ja kalaa (suolaliemi). Ideana on käsitellyn tuotteen pakkaaminen  liemineen tiiviisti erityiseen tölkkiin, jossa on kumirengas. Tölkit pannaan telineessä kylmään veteen isoon kattilaan. Vesi kuumennetaan määrättyyn asteeseen  ja tölkit saavat olla kylvyssä kunkin tuotteen vaatiman ajan. Kuumentaminen tiiviissä tilassa tuhoaa bakteerit.

Hillot, hillokkeet, marmeladit ja soseet saivat oman osuutensa. Ohjelmisto oli laaja, esim. kriikunahillo, puolukkaomenat, hillotut päärynät tai porkkanamarmelaadi (huom. kaksi a-kirjainta). Hyytelöiden teko oli hidasta ja työläämpää, ei ollut kaupan tuotteita.

Mehun tekokin saattoi viedä aikaa, enimmillään kaksi päivää. Kiireinen emäntä kaatoi riivittyjen marjojen päälle kiehuvaa vettä, kattila kuumennettiin hitaasti ja keitettiin vähän aikaa sekoittaen. Hitaampi aloitti samoin ja jätti sitten marjakattilan lieden reunalle mehustumaan koko päiväksi. Kolmas tapa oli että kylmä vesi kaadetaan marjoille. Sitten ne pantiin mehustumaan yön yli leipomisen jäljiltä lämpimään leivinuuniin. Niukkuuden aikana käytettiin jäänyt marjamassa vielä uudelleen tekemällä  siitä ns. jälkimehua.

Etikkaa käytettiin salaattisäilykkeisiin eivätkä nämä reseptit eroa paljonkaan nykyisistä. Ketsuppia ei ollut, mutta tomaattisosetta voitiin tehdä, jos oli kyllin paljon tomaatteja. Soseella maustettiin kastikkeita, ei käytetty nykyiseen tapaan.

Sienet säilöttiin ennen muuta suolaamalla, tatteja ja korvasieniä kuivattiin. Itäiseen ruokaperinteeseen kuuluva hapankaali tehtiin puusaaviin. Mausteyrttejä kuivattiin, samoin maustevihanneksia kuten selleriä ja palsternakkaa. Herneet, kokonaiset herneenpalot, pavut ja suikaleiksi leikattu valkokaali ryöpättiin suolatussa vedessä ennen kuivaamista.  Omenat ja päärynät kuivattiin viipaleina, marjat levitettiin pelleille tai kuivauskehyksiin. Mustikkaa kuivattiin erityisesti lääkkeeksi vatsatautiin ja ripuliin.

Kaksi säilöntätapaa tuntuu nykyihmisestä oudoimmilta: vihanneksien suolaus ja pullotetut säilykkeet.  Kukkakaalia, vihreitä papuja ja vahapapuja, pinaattia ja mangoldia suolattiin. Kukkakaalilohkot pantiin raakoina lasitölkkiin, väliin karkeaa suolaa. Kuorimatonta maitoa kaadetaan päälle niin, että se peitti lohkot täysin. Jonkin päivän päästä pantiin kaalille kevyt paino, tölkki peitetään ja säilytetään kylmässä. Keittokirjan tekijä muistuttaa, ettei kukkakaali säily koko talvea. Muut ryöpättiin ja pantiin pulloon karkean suolan kanssa

Vesipuolukat on jo mainittu. Karviaisia on säilötty myös pulloihin joko kuivina tai veden kanssa. Ne on voitu myös pakata tiiviisti ja ilman vettä. Sitten pullot on kuumennettu joko haaleassa leivinuunissa tai kattilassa.

Pulloissa on säilötty myös herneitä ja sieniä. Hauskimman ohjeen nimi on pullotilli. Tuoretta tilliä huuhdellaan, leikataan vähän hienommaksi ja sullotaan avosuisiin pulloihin. Hyvää sokerilla maustettua ruokaetikkaa kaadetaan päälle ja pullo suljetaan. Näin saadaan mauste-etikkaa happamanimeliin kastikkeisiin.

Pullotillistä pakasteisiin ja pakastekuivattuun ruokaan - vanha keittokirja on kuin ruokamatka Suomessa lähes sadan vuoden ajalta. Sillä on kunniapaikka kirjahyllyn ruokaosastolla. Sinne tänne käsin kirjoitetut merkinnät ja käytöstä kertovat tahrat vain lisäävät sen arvoa.

Bond viettää vauhdilla viisikymppisiään

Bond,  James Bond juhli komeasti viisikymppisiään Sam Mendesin ohjaamassa elokuvassa Skyfall. Tuli ensi kerran mieleen, että kyseessä oli todellinen tarina, ei vain pelkkä toimintajaksojen yhteenliimaus välillä namutytöillä höystetynä. Daniel Craigin Bond ei ollut enää supertehokas salainen agentti, vaan ikääntyvä, kokemustensa leimaama ihminen.

Kuulun sukupolveen, jolle Sean Connery oli se oikea Bond.  Pilkettä silmissä, selvä supliikkimies, vauhdikas kaikkien tekniikan ihmeittensä myötä. Selvisi niin konnista kuin kaunottarista, joista osa myös oli konnien puolella. Viriili, vetreässä vedossa, vaikka välillä vainoojat väijyivät, vielä viiltelivätkin.

En luettele väli-Bondeja. Daniel Craig päivitti miestä uudestaan, uusimmassa eniten. Fiktiohahmossa näkyi ihmisen piirteitä kuten väsymistä ja epäonnistumista. Sean Conneryllä muka harmahtava parransänki? No way.

Genreen kuuluva seksikohtaus tapahtui Shanghaissa. Lyhyt, viitteellinen, tuli mieleen pakkopulla. (Tämähän on lähes rienausta: Bond – seksi – pakkopulla.). Seksuaalisuuden vivahdus oli paljon selvempi pahiksen – erinomainen Javier Bardem, hahmona Bondin veroiseksi nouseva kompleksinen orpopoika – ensimmäisessä tapaamisessa.

Skyfallin todellinen Bond-tyttö on Judi Dench, salaperäinen päällikkö M. Sopivasti voisi olla lyhennys lapsiaan armotta eteenpäin piiskaavasta matriarkasta, kun ajattelee asiaa epäkunnioittavasti.  Upposikohan Bond alun huimaavan Istanbul-jakson jälkeen  freudilaiseen lapsiveteen?  Lemminkäisen äitikin kävi naaraamassa tapetun poikansa palaset Tuonelan virrasta ja herätti tämän taas eloon. Onko Mendes lukenut jossakin välissä Kalevalaa?

Apokalyptinen lopputaistelu tapahtuu Bondin kotimaisemissa Skotlannissa. ( Daniel Craig pärjää hyvin maaseudulla. Nuorena näyttelijänä hän näkyi yhdessä jaksossa 1990-luvun alussa tehtyä Heartbeat eli Sydämen asialla-sarjaa, joka sijoittuu Yorkshireen. Sarja alkoi tänä syksynä uusintana ykkösellä.)

Bondin kotipaikalle Skyfalliin on paettu 007:n ikonisella Aston Martinilla. Katsoja ei saa pohtia miten hyvin James on säilyttänyt salassa autonsa vuosikymmenten ajan käyttövalmiina. Kuka on maksanut tallinvuokran, huollot, pitänyt tankin täynnä ja öljyt kunnossa ym.?

Karussa maisemassa käydään monella tasolla vanhan ja uuden välinen kamppailu. Bond selviää - luonnollisesti. Viisikymppisiään voi viettää  monella tavalla.

Comeback: ...luteita, täitä...

Vanha ranskalainen sanonta toteaa suomennettuna, että mitä enemmän se (jokin asia) muuttuu, sitä enemmän se pysyy samana. Tämä tuli mieleen, kun silmiin on sattunut havaintoja syöpäläisten uudesta tulemisesta.

Välillä tuntui, että  luteet ja täit kuuluivat kansanperinteen kauhujuttuihin. Mutta blogosfäärissä keskustellaan kiivaasti sekä luteiden hävittämisestä – kauhuesimerkkinä juttu muutama viikko sitten yhdestä HOAS:n huoneesta, josta ne eivät kadonneet parin myrkyttämisen jälkeenkään – että keinoista estää niiden saaminen  epätoivottuina matkamuistoina.

Torakat ovat onneksi – vielä? – täällä harvinaisia. Toivottavasti tämä sitkeä otus ei pääse uudestaan kotiutumaan Suomeen. Vanhoissa kansankuvauksissa ne ovat mukana, esimerkkeinä vaikkapa Ilmari  Kiannon Ryysyrannan Jooseppi tai Joel Lehtosen Putkinotko.

Täit tuntuvat selvinneen parhaiten. Apteekissa on tiskillä hyvin esillä täishampoota ja jonkinlaista tartuntaa estävää suihketta. Kuulemma edelleen on myynnissä täikampoja. Leviäminen tapahtuu varmasti koulukkaiden keskuudessa aivan perinteiseen malliin, lakista lakkiin ja myssystä myssyyn.  Tartunnat myös uusiutuvat.

Aikanaan kokometallinen heteka oli hyvä keino estää syöpäläisten pääsyä sänkyyn.

DDT kävi kaupaksi. Apteekkisalissa oli sivutiski ei-lääkeaineille. Muistan miten autoin

ottamalla myrkkyrasioita pahvilaatikosta, kun postiauto oli tuonut tilauksen. Asettelin  huolellisesti kaappiin litteänpyöreät DDT-rasiat, joissa oli muistaakseni  pyöreä haaleanpunainen etiketti. Rachel Carson ja Hiljainen kevät odotti vasta tulevaisuudessa.

Kerran muistan lapsena  nähneeni ja tappaneeni luteen. Seinäpahviin jäi soikea punaruskea jälki  Pohjoiseen malliin pihassa oli kesäkeittiö eli alakööki. Se ei enää ollut käytössä, mutta hyvä leikkipaikka lapselle huonolla säällä.

Kansakoulussa ei voinut välttyä täiltä, ulkovaatteet roikkuivat tiiviisti vierekkäin käytävässä luokan vieressä. Aika ajoin aikuinen huomasi  kutinan. Pikkutyttöjen vakiokampaus oli letit kahden puolen päätä.  Ne avattiin, aikuinen kävi päänahan läpi tiheäpiikkisellä täikammalla, kunnes oli tyytyväinen hävitettyään kaikki täit ja saivaret.

Lopuksi hiuspohja ja hiukset kasteltiin äkeänhajuisella nesteellä, se saattoi olla sabadillaetikkaa. Sitten pää kiedottiin tiukasti pyyhkeeseen. En muista kauanko turbaania piti pitää, taisi olla sen päivän iltaan. Nololta se tuntui, varsinkin haju. Sitten kai hiukset pestiin uudestaan ja operaatio unohtui. jäi kansakouluajan hajanaisiin muistoihin.

Kolmiulotteista ajattelua anyone?

Mitä  tarkoittaa perisavolainen, harkitseva kolmiulotteinen ajattelu? Savon Sanomien 2.10. mielipidepalstalla Pohjois-Savon maakuntajohtaja Jussi Huttunen tiivisti sen mainiosti tilastojen tulkinnasta kirjoittaessaan: ”On se niinniin, vuan on se toesaalta noenniin ja suattaahan se lopulta käyvä näenniin.”

Vaalikamppailijat, kuntarakennekeskustelijat,  eurokriisin perkaajat – kolahtaako kuvaus  vai mennäänkö  jo korkeamman matematiikan alueelle?

Etnistä ruokaa: Mykyrokka

Kerran olen syönyt oikeata mykyrokkaa. (Huom. myky, monikossa myvyt on pieni, keitinliemessä kypsytetty taikinanyytti. Rokka on keitto. Sitä syötyään jaksaa kyllä myös rokatakin.)

Tämä ruoka kuului vanhaan savolaiseen vuodenkiertoon.  Syys-lokakuun vaihteessa ilmat viilenivät, syysteurastukset alkoivat. Lahtipenkkiin pantiin elikot, joita ei aiottu talven yli elättää rajallisia heinävarastoja kuluttamassa. Tämä toi samalla mahdollisuuden herkutella tuoreella lihalla, kun muuten liha piti säilöä tiinuihin suolaamalla. Teurastuksessa kaikki ruhon osat otettiin talteen.

Kukin emäntä tiesi oman soppansa määrän ja siihen sopivan kattilan. Lihapalat pantiin kiehumaan heti teurastuksen jälkeen, mukana sisuskaluja eli maksaa, sydämiä ja munuaisia. Liemestä kouhaistiin mukyihin tarvittava neste. Lihan määrässä ei säästelty, mutta myvyt olivat pääasia.

Mykytaikinan ohje vaihteli pitäjästä pitäjään ja talosta taloon.Nesteenä oli verta, lihan keitinlientä ja maitoa, sitten pantiin sianrasvaa, suolaa sekä  ruis-, ohra- ja vehnäjauhoja. Näistä sekoitettiin tiivis taikina. Siitä leivottiin pieniä pallosia tai nyttösiä. Ne pantiin lusikalla kypsyä ruplattelemaan liemeen. Onnistuneet myvyt turposivat kypsinä.

Mykyrokkaan kuului vielä perunalohkoja ja sipuliakin. Kaiken tuli olla kypsää, tämä ei ollut hätähousujen ruoka, vaan odotettu herkku, emännän taidonnäyte. Naapuristakin tultiin maistamaan, saattoi olla salainen kilpailu siitä kuka keitti tuhdeimman sopan ja onnistuneimmat myvyt.

Tunnustan, että yksi annos mykyrokkaa riitti minulle. Mutta vaikutuksen se teki,     pysyy yhä pinnalla ruokamuistojen kuvitteellisessa kattilassa.

Afäärifennomania oli 1800-luvun reilua kauppaa

Pakkoruotsista jupistaan nykyäänkin, mutta se on pientä verrattuna 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alkupuolen kielitaisteluun. Tämän kielitaistelun sivutuotteena syntyi afäärifennomania, joka alkoi pyrkimyksestä murtaa suomenruotsalaisten monopoli elinkeinoelämässä ja perustaa yrityksiä, joiden liikekieli olisi suomi. Meidänkin päiviimme ovat säilyneet mm. SOK ja Pohjola.

Taustalla oli kansallismielisyys mutta myös sosiaalinen paine, joka etsi toimintamahdollisuutta elinkeinoelämästä. Elinkeinovapaus haki pienessä, köyhässä ja melko takaperoisessa maassa vielä muotoaan. Maaseudulta tulevaa suomenkielistä pidettiin ulkopuolisena, ja pääomaa, työpaikkoja, takaajia tai kauppasuhteita oli hankala saada. Koulutuskin oli ongelma: kaupallinen koulutus oli sitä, että lähetettiin sukulaispoika eurooppalaiseen kauppahuoneeseen jonkun liiketutun luo tutustumaan sikäläisiin liiketapoihin. Ei ollut kauppakouluja, kauppakorkeakoulusta puhumattakaan. Jopa suomenkielisen palvelun saaminen saattoi olla hankalaa niillä alueilla, joissa ehdoton valtaenemmistö ei ollut suomenkielistä.

Tähän ympäristöön syntyi afäärifennomania, josta käyty keskustelu oli yllättävän samanlaista kuin reiluun kauppaan liittyvä. Kuten reilussa kaupassa, afäärifennomaniassa kuluttaminen ei ollut epäpoliittista toimintaa vaan parhaimmillaan se oli valinta kohti parempaa maailmaa ja toisi köyhille (eli suomenkielisille) lisämahdollisuuksia. Reilun kaupan järjestelmässä pyritään ohjaamaan osa tuotoista yhteisöä kehittäviin hankkeisiin. Afäärifennomania toteutti samaa ajatusta niin, että yksityiset liikemiehet toimivat yhteisönsä aktiiveina. Vähitellen afäärifennomaniasta syntyi osuustoimintaliike, jonka keskeinen tavoite oli osuuskuntalaisten ohjaus käytännön asioissa.

Reilu kauppa oli puhtaasti länsimaisten aktiivien alkuunpanemaa, afäärifennomaniassa oli alusta alkaen mukana myös suomenkielisiä. Kuitenkin jälkimmäisessäkin varsinaisten köyhien paikka oli lattiatasolla, jos sielläkään (tosin 1800-luvulla kauppa-apulaisen ammatti oli ihan kohtalainen saavutus). Lisäksi afäärifennomaniassa toimi suomenmielisiä mutta ruotsinkielisiä, joista osa meni niin pitkälle, että suomensi oman nimensä.

Kritiikkikin oli kovin tutun kuuloista. Epäiltiin, että suomenmieliset liikemiehet järjestelivät paikkoja toisilleen puhtaan ideologisin perustein, piittaamatta palkattujen henkilöiden ammattitaidosta tai rehellisyydestä. Myös toiminnan taloudellista kestävyyttä ja järkevyyttä epäiltiin. Silloin tätä ei tosin muotoiltu vielä taloustieteellisin termein ja tutkimukseen nojaten vaan sanomalla, että politiikkaa ja liike-elämää ei saanut sekoittaa.

Alkuperäinen afäärifennomania keskittyi liikekieleen, mutta seuraava aalto meni pitemmälle: osuuskuntaliike suhtautui hivenen varauksellisesti koko kapitalismiin. Ironista kyllä, se paheksui afäärifennomaniaa samanlaisin sanankääntein mitä afäärifennomania oli puolestaan käyttänyt ruotsinkielisestä liike-elämästä. 1900-luvulla kauppa polarisoitui välissä niin, että ei ollut sopivaa käydä missään muualla kuin ”omassa” kaupassa. Nykyajan uskottoman kuluttajan on vaikeaa kuvitella moista.

Antti Ruuskanen - sananrieskoo Pielaveiltä

Nykyinen keihässankari Antti Ruuskanen oli tänään haastateltavana  ykkösen aamutelevisiossa. Seniori ei pahemmin urheilusta piittaa, mutta Ruuskasen luontevaa läsnäoloa seurasi aivan ilokseen. Savon murre soljui muhevana ja taipuisan kuvailevana, jätti kauas taakseen haastattelijan valjun helsinkiläispainotteisen yleiskielen. Mikä rikkaus meillä onkaan murteissamme! Seniorin sydäntä lämmittävät erityisesti itäisen ja pohjoisen Suomen kieliparret.

 

Urheiluhenkisille myönnytyksenä vilpitön toteamus, että Pielaveiltä tuleva Antti Ruuskanen on paitsi savolaismurteen taitaja myös mitaleita tuonut keihäänheittäjä.            

 

                 

        

Helene Schjerfbeckiä aloittelijoille

Juniori ehdotti aiheeksi Helene Schjerfbeck for Dummies tunnetun kirjasarjan mukaan. Poliittisesti korrektimpaa taitaa olla H.S. aloittelijoille. Tänä vuonna on kulunut 150 vuotta taiteilijan syntymästä, ja Ateneumissa on 14.10. asti hänen tuotantoaan esittelevä laaja näyttely.

 Helsinkiläiskodin tausta ei antanut paljon eväitä. Isä kuoli, rahaa ei paljon jäänyt, tyttö putosi nelivuotiaana portaissa ja kärsi liikkumisen vaikeaksi tekevästä lonkkaviasta koko elämänsä. Hän eli äitinsä kanssa tämän kuolemaan 1923 saakka. ja käytti tätä paljon kuviensa mallina. Pari ihastusta mahtui elämään, pysyvää miessuhdetta ei koskaan syntynyt paljolti Helenen vamman takia.

 Helenen piirtäjän lahjat huomattiin varhain, hän pääsi 11-vuotiaana Taideyhdistyksen piirustuskouluun.  Tästä alkoi hänen elämänsä valoisin kausi. Uuden oppimista, nuoria ystäviä, arvostusta. Myöhemmin seurasi opinto- ja maalausmatkoja Ranskaan, Englantiin ja Italiaan. Hän toimi  piirustuskoulun opettajana vuoteen 1902, kunnes erosi terveydellisistä syistä. Seurasi muutto äidin kanssa Hyvinkäälle, jonka ilmastoa sen ajan lääkärit pitivät erityisen terveellisenä.

 Tyyliä voi kuvailla naturalistiseksi. Ulkoilmamaalaus, tilannekuvat ja asetelmat ovat helppoja katsojan hahmottaa, samoin muotokuvat. Näiden vuosien tunnetuimpia töitä ovat Haavoittunut sankari hangella, Tanssiaiskengät ja Toipilas.

 Kuljimme Ateneumin saleissa ja kansa eli juniori rupesi hiljalleen napisemaan. Schjerfbeckin myöhemmän kauden työt olivat kuulemma liikaa kuin modernia taidetta. Värien hienostunut käyttö oli aina hänen tavaramerkkinstä. Nyt sävyt himmenivät, usein ohenivatkin niin että kankaan paljaasta pinnasta tuli osa työtä. Kaikki tarpeeton rupesi karsiutumaan, jotta olennainen tulisi näkyviin. Se päti niin asetelmiin kuin maisemiin ja ennen muuta muotokuviin.

 Yksinäisellä taiteilijalla oli vähän malleja. Äiti niin kauan kuin tämä eli, veli muutamassa maalauksessa, joitakin tuttavia. Ainoa varma malli katsoi peilistä. Omakuvien sarja on minusta hänen tuotantonsa huipennus. Ihmiskasvot koostuvat muutamasta peruspiirteestä: suu, nenä, silmät, leuan viiva, kallon muoto. Tämä sama pätee muuten sarjakuviinkin.

 Vähien ääriviivojen perustana on   Schjerfbeckin erinomainen piirustustaito, värien käyttö on hallitun niukkaa. Taiteilija pitää kuvapäiväkirjaa vanhenemisesta, yksinäisyydestä, matkasta kohti kuolemaa. Erityisesti  yksi muutamalla mustalla viivalla tehty  kasvokuva jää mieleen. Ei tunteilua, kaikki turha on takanapäin.

 Aloittelijan ei kannata olla allapäin. Parhaiten näyttely avautuu käymällä siellä uudelleen ja paneutumalla niihin töihin, jotka tuntuvat läheisimmiltä. Helene Schjerfbeck on yksi Suomen taiteen pysyvistä klassikoista.

 

Olipa kerran...ottava aloitus

Tuli tässä mieleen listata kirjojen ottavimpia alkulauseita. Kunnon alku vie lukijan mukaansa kuin koski veneen.

Raamattu, useita osittain tuntemattomia kirjoittajia: Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Määrittelee ajan, tekijän, tekemisen laadun ja kohteen.  Toimenkuva on laaja – kaikkivaltias -, muu henkilögalleria kasvaa jatkuvasti.

Kalevala, editointi kansanrunojen pohjalta Elias Lönnrot: Mieleni minun tekevi / Aivoni ajattelevi / Lähteäni laulamahan / Saa’ani sanelemahan jne. Erinomainen  johdanto ennen sukeltamista kerätyn aineiston virtaan.  Lukija saa sopeutua kalevalamitan keinuviin toistoihin ja alkusointujen estottomaan käyttöön. Löytyy myös seikkailuja ja kiinnostavia kohtaloita.

Seitsemän veljestä, kirjoittaja Aleksis Kivi: Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Tapahtumapaikka määritellään sekä maakunnallisesti että paikallisesti. Päähenkilöt, siis Jukolan talon seitsemän poikaa tulevat pian mukaan kertomukseen. Juoni kertoo orvoksi jääneiden nuorukaisten kasvukivuista kohti sopeutumista yhteiskunnan normeihin.

Täällä Pohjantähden alla, kirjoittaja Väinö Linna: Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi. Tämä on tuttuudessaan jo lähes klisee, myös mainonnassa käytetty. Koskelan torppariperheen vaiheita seurataan1800-luvun lopusta sotien jälkeiseen aikaan. Samalla käydään läpi Suomen historian kipupisteitä.

Muumilaakson marraskuu (Sent i november), kirjoittaja Tove Jansson, suomennos Kaarina Helakisa: Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu. On selkeä tienoo, henkilö ja muutoksen oivallus. Tätä voi lukea muumitarinana lapsille, mutta samalla se on todellinen aikuisten kirja. Lisäbonuksena ovat upeat mustavalkeat piirrrokset.

Hobitti (The Hobbit), kirjoittaja J.J.R. Tolkien, suomennos Kersti Juva: Kolossa maan sisällä asui hobitti.  Kolo on siisti ja pyöreä, täysi vastakohta Bilbo Reppulin seikkailuretkelle velho Gandalfin ja kääpiöiden kanssa. Jännitystä on, mutta ei liikaa.

Sitten kaksi todellista klassikkositaattia. Ensiksi Jane Austen kirjassaan Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice), suomennos  omassa vanhassa painoksessani S.-L. Norko-Turja: On yleisesti tunnettu totuus, että naimaton, varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen vaimon. Alkukielellä: It is a truth universally acknowledged, that a single man in possession of a good fortune, must be in want of a wife.

Austen ei hempeile, toteaa vain ironisesti tosiasian. Samalla siinä aukeaa mahdollisuus saada varakas mies elättämään vaimoa. Tämä oli sen ajan naisen paras ja useimmiten ainoa urapolku.

Toinen klassikko on LeoTolstoin aloituslause kirjassa Anna Karenina (suomennos Ulla-Liisa Heino) :Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Määritelmä pätee edelleen, siitä sen suosio.

Itse pidän kaikkein eniten yksinkertaisimmasta aloituksesta. Sillä voi aloittaa kaiken, ei tarvitse reuhtoa logiikan kahleissa, vaan ammentaa omasta ja yhteisestä mielikuvituksesta ja päättää tarinan miten haluaa.

Olipa kerran…

Sex and The Single Girl: kunnon kieliopetusta

Aiheuttaako nimi Helen Gurley Brown mitään tunnistamisreaktiota? Entä onko suomalaisenakin versiona ilmestyvä Cosmopolitan, arkikielessä Cosmo tuttu? Äskettäin menehtynyt HGB oli kirjailija, toimittaja  ja sittemmin päätoimittaja, joka sai nuutuvan Cosmon uuteen kukoistukseen ja maailmanlaajuiseksi brändiksi. Hän tuli vaatimattomista oloista ja loi uran kirjoittajana kovalla työllä. Myöhemmin avioliitto tuottaja David Brownin kanssa lienee myös osaltaan auttanut.

Nainen oli varhainen feministi, josta aatteen telaketjusiipi ei erityisemmin pitänyt. Hän painotti naisellisen viehättävyyden tärkeyttä, kun edetään uralla miesten maailmassa. Ensimmäinen kirja oli nimeltään Sex and the Single Girl. Huomaa 60-luvun alun rohkea termi sex jo kirjan nimessä.

Lukiolaisena näin ainoan kappaleen kirjaa koulukaupungin kirjakaupassa ja tietysti ostin sen heti. Jälkikäteen olen kummastellut, miten perin vanhanaikainen kauppa oli voinut tilata englanninkielisen pokkarin. Ostos kannatti. Ujo teini sai uutta tietoa, tosin ehkäisystä ei ollut sanaakaan, seksi mainittiin. Vielä tärkeämpi oli kirjan merkitys kielitaidolle. Englanti oli alkanut kuudennelta ja oli yksi mieliaineistani. Mutta siinä liikuttiin brittienglannin alueella. HGB:n kirja tutustutti amerikanenglannin ilmaisuihin ja iskevään arkikieleen. Ei kaikkea sanakirjasta löytynyt, mutta aihe oli niin kiinnostava, että oppi aivan itsestään.

Myöhemmin tuli ostettua Cosmoa muutaman vuoden. Alussa se tuntui virkistävältä kotimaisiin naistenlehtiin verrattuna. 1990-luvun alussa hankin ajan henkeen nimeltäänkin sopivan kirjan Having It All. Ajatuksena oli supernaiseus, wonder woman: upea ulkonäkö, jonka ylläpitoon kaikki keinot olivat sallittuja, upea seksielämä, upea urapolku, upea asuminen ja yksityiselämä. Lapset eivät kuuluneet kuvaan, eivät myöskään sairaudet ja vanheneminen.

Unelmia ja ihanteita tarvitaan, näiden luomisessa HGB oli mestarillinen. Varmaan omat elämänvaiheet – köyhästä lapsuudesta julkkismaailman kansalaiseksi – antoivat koko eliniän kestävää vauhtia uraohjukselle. Itse kiitän häntä hienosta sysäyksestä kielen laajempaan oppimiseen.  Irtolehtipainokseksi muuttunut kirja löytyy yhä muovitaskun suojaamana kirjahyllystäni feminismi-osastolta. Se on respectiä jos mikä.

Kreikan taloushistoriaa 2: nuori valtio

Vaikka itsenäisen Kreikan perustuslait olivat periaatteessa 1800-luvun liberaaleimmasta päästä, käytännössä valtion asema oli todella vahva. Maassa ei ollut riittävän isoa ja varakasta keskiluokkaa tasapainottamassa vahvaa valtiota. Jo näiltä ajoilta juontaa alkunsa se ongelma, että maan yritteliäimmät ihmiset käyttävät aikansa ja energiansa suhteiden solmimiseen, tavoitteenaan julkinen virka, joka on varmin tie sosiaaliseen nousuun.

Maan itsenäistyttyä jäi aikaa keskittyä miettimään sitä, kuinka Kreikasta tehtäisiin Suur-Kreikka. Suuri idea, megáli idéa, oli Kreikan politiikan kantava linja aina vuoden 1923 katastrofaaliseen häviöön asti. Se tarkoitti kaikkien etnisten kreikkalaisten asuttamien alueiden liittämistä Kreikkaan, jolloin Kreikkaan olisi liitetty nykyisen Bulgarian eteläpuolisko, koko Kypros, Istanbul sekä Turkin Egean- ja Mustanmeren puoleiset rannikot. Monet näkivät Suur-Kreikan suorastaan edellytyksenä talouden saamiseksi jaloilleen, vaikka todellisuudessa tästä ihanteesta tuli kiviriippa maan taloudelle.

Baijerilaisesta prinssi Otosta tuli suurvaltojen sopimuksella Kreikan uusi kuningas 1832. Oton isä oli filhelleeni ja bysanttilaisten keisariperheiden kaukainen perillinen. Hallinto oli autoritääristä ja saksalaisten käsissä. Myös itsenäisyyssodan aikainen 10 000 miehen vahvuinen kreikkalaisarmeija korvattiin melkein kokonaan saksalaisilla. Valtiolliset instituutiot ja lakijärjestelmä kopioitiin Baijerista. (Näiltä ajoilta on muuten perua kreikkalaisten ensimmäinen kosketus suoraan saksalaiseen hallintoon. Se, että Angela Merkelin hallituksessa on mukana myös Baijerin kristillissosiaalinen unioni, CSU, ei helpota tilannetta.)

Kreikassa aloitettiin pankkien perustaminen vuonna 1829, ja Ateenan yliopisto perustettiin 1837. Lisäksi perustettiin tuomioistuimia ja kouluja. 1835 otettiin taas käyttöön roomalainen oikeusjärjestelmä. 1857 perustettiin Kreikan Höyrylaivayhtiö. Edistyksen lisäksi tuli myös takapakkia. Valtion velkaongelma jatkui: suurvaltojen takaamasta, 60 miljoonan Ranskan frangin lainasta noin 40 miljoonaa ei koskaan saapunut Kreikkaan, ja loppu meni hallinto- ja armeijan kuluihin. Vuonna 1843 Kreikka joutuikin konkurssiin, kun taas 8.4.-19.12.1848 valuutta ei ollut vaihdettavissa. Verotaakka ei vähentynyt ottomaani- ja sotavuosien jälkeen. Se oli noin 25 % maatalouden bruttotulosta, mutta budjettia vaivasivat silti isot krooniset alijäämät. Kreikan lainoja taanneet Iso-Britannia ja Rothschildien pankkiirisuku painostivat tiukkaan talouskuriin.

Tyytymättömyys kuningasta kohtaan kasvoikin, ja 1862 alkoi kapina, mikä huipentui valtaistuimelta syöksemiseen. Otto tarkoitti hyvää mutta ei oikein onnistunut. Lisäksi hänen katolisuutensa ja kuningattaren protestanttisuus olivat hartaalle ortodoksimaalle vähintään yhtä iso ongelma kuin talous. He poistuivat lopulta samalla tavalla kuin olivat saapuneetkin, sotalaivan kannella. 

Lisää Kreikan taloushistoriaa

Kreikan taloushistoriaa 1: itsenäistyminen

Ambelakia, Kreikan talousihme 1771-1818

Kreikan muisto, 3

Muisti on kuin siivilä. Siihen jäävät suurimman vaikutuksen tehneet kokemukset. Toisen Rodoksen matkan tärkein elämys oli 28.10 vietettävä Epeteios tou Ochi, kirjaimellisesti käännettynä Ei-päivän vuosijuhla, englanniksi lyhyesti Ohi Day.

Toinen maailmansota oli alkanut syyskuussa 1939. Mussolinin Italia taisteli Hitlerin Saksan kanssa samalla puolella.  Kreikka oli toistaiseksi pysytellyt irti sodasta. Varhain aamulla 28.10.1940 Italian suurlähettiläs esitti Kreikalle ultimaatumin eli uhkavaatimuksen. Kreikan hallituksen olisi sallittava liittolaisten joukkojen tulo maahan ja määrittelemättömien strategisten alueiden miehitys. Kieltäytymisen seurauksena olisi sota.

Kreikan pääministeri, kenraali Ioannis Metaxas torjui ultimaatumin. Vastaus oli kylläkin diplomatian kielellä eli ranskaksi: Alors, c’est la guerre eli Se on siis sota. Pohjimmainen vastaus oli ei, ohi. Samaa huusivat 28.10. kaduille rynnänneet kreikkalaiset puoluekannasta riippumatta.

En muista, kuinka päädyimme seuraamaan tapahtumia. Kyseessä oli tärkeä juhla, varmaan huuhtouduimme kaikkien muiden mukana kohti kaupungin pääkirkkoa. Väentungos oli suuri, mutta hiljainen ja vakava. Kreikan liput liehuivat kaikkialla.

Ortodoksisella puolella toteutetaan seremoniat Suomessakin paljon näyttävämmin ja tunnekylläisemmin, saati sitten Bysantin perillisten suorittamina. Ja kirkko on Kreikassa läsnä ihmisten elämässä tiiviimmin kuin luterilaisuus Suomessa. Tilaisuus ei ollut vain uskonnollinen, se oli kirkollisen ja maallisen vallan yhteinen voimannäyttö. Paikalla seisoi kaupungin eliitti vaimoineen, kaikki arvohenkilöt ja poliitikot näyttävästi esillä. Armeijan maa-, meri- ja ilmavoimat olivat hyvin edustettuina.  Paraatissa oli mukana paljon väkeä, myös nuoria ja lapsia. Edellä kulki soittokunta vakavaa musiikkia soittaen.

Kreetalla ei-päivänä 2010. Huomaa videon alussa vasemmalla koroke, jossa on pappi ja muita paikallisia silmäätekeviä.

Kieltä ymmärtämätön turistikin aisti syvän kansallisen ja kulttuurisen pohjavireen. Ei ollut kyse vain Kreikan uhmasta Mussolinia vastaan ja sitten alkaneesta sodasta. Taustalla sykki tietoisuus pitkästä historiasta ja kulttuurista, Bysantin kukistuminen ja sitä seurannut vuosisatojen ottomaanivalta, vapausssota 1800-luvun alkuvuosikymmeninä, ortodoksisen kirkon olennainen osuus kreikkalaisen identiteetin säilyttäjänä... Eikä sovi unohtaa yhä edelleen jatkuvaa jännitystä Kreikan ja Turkin kesken.

Tähän verrattuna Suomen itsenäisyyspäivä 6.12. jää pohjoismaisen vaisuksi.  Sitä voisi jopa luonnehtia ruotsin mainiolla termillä lagom, kohtuullinen, hillitty. 28.10. ei ollut lagom. Ei ihme, että Ei-päivän juhlallisuudet jäivät pysyvästi mieleen.

Lama-ajan lauluja

1.8. alkaen Teema uusii dokumenttisarjan Lamastalgia. Kyseessä on kahdeksanosainen huolellisesti tehty sarja, joka kuvaa 1990-luvun Suomea. Sarjan taustamusiikiksi suosittelen Juice Leskisen levyä Haitaribussi. Se on niin ovelaa lastenmusiikkia, että aikuinenkin viihtyy. Itse koen aina aikamatkan kuunnellessani laulua äng-äänteen oppimisen vaikeudesta: ”Punkkari pinkoi pankin taa, tinkasi mankan hankintahintaa.” 90-luvulla kun oli niin punkkareita kuin mankkoja, eikä pankkiverkostoa oltu vielä harvennettu nykyiseksi.

Lamastalgian ensimmäisessä osassa kuvataan, kuinka Suomi joutui talouskurimukseen. Vaikutelma on, että tilanne tuli pyytämättä ja yllättäen niin johtohenkilöille kuin tavallisille kansalaisille. Tiettyjä yhtäläisyyksiä voisi löytyä Juicen eläinfaabeliin Jänis meni lankaan:

Jänis meni lankaan, jota olevankaan, se ei uskonut kotikulmilla

Siinäpä nyt väiski kärpäsiä läiski, ryntäili säntäili puskassa

Toivo kuolevansa, umpikiero ansa uhria kieritti tuskassa

Tuli siihen kettu, hyvin koulutettu. ”Kerropa repo, mitä voitaisiin.”

”Vaimenisi parku, ja alkaisi karku, koipesi jos amputoitaisiin.”

Jänis katto mikkoon ja katto kanervikkoon, tuumaili aivan ymmällään

”Mikä on se hyöty, kolme koipea on syöty, enkä ole edennyt metriäkään...”

Lapsille ja nuoruus lama saattoi olla karua kasvuaikaa, ja tätä käsitellään 7. osassa Kadotettu sukupolvi – lama-ajan nuoret. Juice kuvaa tätä aikaa laulussa On se kyllä hyvä. Ajoittain tummista sävyistä huolimatta ote on realistisen reipas: leikki on lapsen tuki, ja on hienoa, että maailma mahtuu hiekkalaatikkoon.

On se kyllä hyvä ja meillä mitiä hätiä, kun ei äidiksi sattunut ammattitätiä. [...] On se kyllä hyvä, että maailmaan kulkee mun tieni, eikä lastensuojeluenkelten auditorioon. On se kyllä hyvä, on se hyvä, että leikki on todellista, siinä alku matkoille, jatkoille riittää puuhailemista. On se kyllä hyvä, ettei olla me helppoheikkejä, jotka menee paperisotaa ja piirileikkejä.

Hyvin koskettavassa laulussa Pikkuneiti ja vaari pikkuneidillä on kuitenkin käynyt hyvä tuuri, koska hänellä on turvallinen ja kuunteleva hoitaja, isoisä, vaikka isä tekeekin viikot kauppaa Tallinnassa ja äiti ”juoksee osallistumassa, aika vaatii osallistumaan”.

Mutta ei kaikilla mennyt huonosti, kuten 2. osassa (Tuulipuvussa ja roskapankissa – raha ja kuluttaminen) ja 8. osassa (Me ollaan sankareita kaikki – lamasta uuteen nousuun) kuvataan. Juice kuvaa kulutusjuhlaa lapsen näkökulmasta eli lemmikkien kautta laulussa Lemmikkigallup: ”meidän kissa syö vain kaviaaria ja asuu hotellissa”.

Muita lama-ajan ilmiöitä olivat somalipakolaisten tulo, itäblokin avautuminen ja ilmapiirin kiristyminen vähemmistöjen suhteen. Tätä käsitellään 3. osassa (Somaleja ja viinarallia – rajojen aukeaminen). Juicen näkemys Suomen avautumisesta löytyy laulusta Lähimmäiset. Siinä seikkailevat Gunilla, Larissa, Åkerlundi ja mustoset. Uskonnon roolista puolestaan puhutaan 6. osassa (Ihana valo ja elämän tarkoitus – lama-ajan hengellisyys), Juice tosin hyvinkin skeptisesti (Pyhäkoulu).

Vielä Juicen riimittelyä hienompaa on kuitenkin iloinen asenne, joka tekee näistä sellaisia lauluja, jotka kannustavat sekä lapsia että aikuisia sekä taantumassa että nousukautena.

Vuosikaudet koulussa me sitä opeteltiin

ei saa lyödä meisselillä auton helmaa peltiin!