Aiempina vuosisatoina ei olisi voitu ajatella Kristillisdemokraattien kaltaista puoluetta. Puolueet, jos niitä edes oli, olivat länsimaissa lähtökohdiltaan kristillisiä. Tämä käsitys alkoi horjua valistusajalla, ja esimerkiksi Jean-Jacques Rousseau ja Leo Tolstoi päätyivät siihen, että kristillinen valtio on loogisesti ristiriitaisuus. He tosin vetivät tästä melko erilaiset johtopäätökset.
Tolstoin mielestä oikeuslaitos, asevoimat ja kansallisaate olivat epäkristillisiä. Epäkristillistä oli myös vannoa virkavala, koska se voisi johtaa virkamiehen tekemään jotain, joka sotii kristillisiä periaatteita vastaan. Virkamiehen tuli noudattaa kristillisyyttä ja siksi säilyttää täysi omantunnonvapaus ilman kuuliaisuutta maallisille käskyille. Käytännössä Tolstoi suositti kristillistä anarkiaa.
Valistusaikana elänyt filosofi Rousseau kritisoi sitä, kuinka nimenomaan kristinuskossa uskonnollinen ja valtiollinen hyvä eroavat toisistaan, mistä seuraa alituinen jännite. Hänen johtopäätöksensä oli täysin päinvastainen kuin Tolstoin: hän kannatti mitä tahansa kansalaisuskontoa, jossa uskonto alistetaan ”palvelemaan valtiollista kokonaisuutta” tai ainakin jossa uskonnolliset lait ja valtiolliset lait ovat yhtä. Uskonnolla tuntuu olevan lähinnä välinearvoa.
Nämä johtopäätösten erot kertovat varmaan myös kansallisista ja ajallisista eroista. 1700-luvun valistusaika oli täynnä edistysoptimismia ja maallistumisen ihailua. Toisaalta uskonnon rooli Venäjällä oli ja on ihan eri luokkaa kuin Ranskassa. Lisäksi ne kertovat siitä, että pohdinta kristinuskon ja politiikan suhteesta on edennyt pidemmälle kuin pohdinta kristinuskon ja talouden suhteesta.
Talouden noustua nykyään yhä merkittävämmäksi Tolstoin kaltaista rehellisyyttä ei aina näe. Kristinuskon antamat ohjeet eivät tuntuisi edistävän taloudellista hyvinvointia kaikissa tapauksissa. Jos jaan kaiken omaisuuteni pois, miten voin auttaa köyhiä jatkossa? Ehkä järkevintä olisi myöntää ristiriidan olemassaolo kuten Tolstoi.
Alkukristityt olivat köyhiä, monet vieläpä orjia tai naisia. Silloin keskinäinen apu oli ainut mahdollinen ”hyvinvointivaltio”. Nykyään asia on monimutkaisempi. Jos valtio velkaantuu eli nostaa tulevien vuosien veroja mutta parantaa palveluita nyt, onko se kristillistä? Ja onko kristillistä olla nostamatta rikkaiden veroja tai tukea yritysinvestointeja, jotta saadaan talouskasvua, jolla rahoittaa eläkkeitä? Ja onko jatkuva talouskasvuun pyrkiminen kristillistä, jos juuri se mahdollistaa heikoimpien tukemisen nyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti