Kerran kesällä

Tänä keväänä ilmestyi Joel Lehtosen (1881-1934) elämänkerran jälkimmäinen osa. Pekka Tarkan työn jälki on laadukasta kuten aina. Se avaa Lehtosen kirjailijakuvaa laajemmin nykylukijoille.

Joel Lehtonen muistetaan – jos vielä muistetaan – useimmiten vain kirjastaan Putkinotko.Se on tuttu myös elokuvana ja usein nähty kesäteattereissa. Kaikki sen tapahtumat mahtuvat yhteen kesäiseen päivään. Kirjakauppias Aapeli Muttinen on tullut emännöitsijänsä/rakastettunsa  kanssa huvilalleen Putkinotkoon Savonlinnan seudulle. Siellä  asustaa myös Käkriäisten lapsirikas perhekunta. Asetelma pohjaa todellisuuteen. Lehtosen omistamalla Inhan tilalla asui hänen velipuolensa Ales Muhonen perheineen.

Vuonna 1917 ilmestynyt Kerran kesällä aloittaa Putkinotko-sarjan, joka päättyy novellikokoelmaan Kuolleet omenapuut.  Paikka on pikkukaupunki eli Savonlinna ja sen ympäristö.1913 eletään jännittynyttä aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Aapeli Muttinen on yksi pikkukaupungin silmäntekevistä. Pariisista juuri palannut ja urasta musiikin parissa haikaileva Lauri Falk lienee eniten päähenkilön kaltainen tässä tarinassa. Kummankin hahmossa on heijastuksia Lehtosesta itsestään.

Päähenkilönä voisi yhtä hyvin olla Järvi-Suomen kesä, niin ajattelin luettuani kirjan ensi kerran kesällä 2010.  Lehtonen kuvaa sitä herkästi kuin impressionistinen maalari: värien vivahteet, valon muuttuminen viileästä keväästä touko- ja kesäkuun tuoreeseen vihreyteen, heinäkuun uhkeus, elokuun jo syksyä enteilevä kylläiset sävyt. Kirjailija näkee myös Suomen kesään erottamattomasti liittyvän surumielisyyden, joka pohjaa tietoon taas vääjäämättä tulevasta talvesta.

Kerronta kulkee myös juohevana puheena, välillä reheväksi hupailuksi yltyen. Ei ihme, Rabelais oli yksi Lehtosen mielikirjailijoita. Ja pohjapääomana löytyi Säämingissä syntyneeltä  tietysti savolainen sanankäytön taito.

Lehtonen tarkkailee ihmisiä suviöinä ja –päivinä, herroja ja narreja, kaupungissa ja maalla, menestyviä ja vähemmän menestyviä. Kirja on toisaalta romaani ajallisen yhtenäisyyden perusteella, toisaalta kuin kokoelma novelleja, joissa päähenkilöt vaihtelevat. Kullakin on tavoitteensa, mutta harva onnistuu, useimmat pettyvät yrityksissään, Lauri Falk muiden muassa.

Parhaiten onnistuu lopuksi ontuva  maisteri Bongman, karikatyyri kalevalaista perinnettä jahtaavasta intoilijasta. Hän järjestää kaupungin satamaan kokoontuneelle väkijoukolle sellaisen jymy-yllätyksen, että ’sitten veivät poliisit putkaan maisteria, loppu yleisöä kulki loitolta perästä, kaupungin luterilaisen kirkon kellojen alkaessa soida.’
- - -
Kaiken kaikkiaan suositeltava kesäkirja joko kirjastosta tai kaupasta. Löytyy pokkarina SKS:n sarjasta Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita. Joel Lehtonen on uudelleenlöytämisensä ansainnut.

Kreikan taloushistoriaa 1: itsenäistyminen

Kreikka itsenäisyyssota alkoi 1821, ja sen itsenäisyys tunnustettiin 1830. Tätä ennen kreikkalaiset olivat olleet ottomaanien alamaisia useamman vuosisadan. Ei-historioitsijana on hankala sanoa mitään varmaa kreikkalaisten elämästä  ottomaanivaltakunnassa. Kreikkalaisten itsensä mukaan se oli täyttä orjuutta ja mielivaltaa, jonka kruunasi "lapsivero", jossa kristittyjen poikia kerättiin, käännytettiin pakolla islamiin ja tehtiin heistä sulttaanin luottosotilaita, janitsaareja. Kreikkalaiset ovat usein sitä mieltä, että maan yhteiskunnalliset ongelmat juontavat juurensa ottomaaniajalta, varsinkin verotuksesta. Onkin mahdollista, että verot, joka olivat melko puhdas tulonsiirto yhdeltä kansalta ja uskontokunnalta toiselle, koettiin niin epälegitiimeiksi, että veronkierrosta tuli pysyvä kansallinen ylpeydenaihe.  

Toinen näkökulma vertailee kreikkalaisten elämää muiden eurooppalaisten elämään vastaavana aikana: Kreikan maaperällä ei käyty laajoja, toistuvia sotia. Lisäksi kova verotus ja sotaväenotot olivat myös kristittyjen maiden asukkaiden riesana, kerettiläisvainojen lisäksi. Kristittyjen väliset teologiset nyanssit tai käännyttäminenkään eivät juuri kiinnostaneet ottomaaneja, kunhan kristityt noudattivat  toisuskoisille asetettuja sääntöjä ja - ennen kaikkea - maksoivat veronsa. Koska ottomaanieliitti halveksi kauppaa ja hallintoa, tämä avasi valtakunnan suosikkivähemmistölle eli kreikkalaisille monia mahdollisuuksia. Monet rikkaimmista kreikkalaisista olivat rikastuneet järjestelmän avulla: virkamiehinä, veronkantajina tai kirkonmiehinä. (Sulttaani oli tehnyt Bysantin kaatumisen jälkeen ortodoksisesta kirkosta sen osan virkakoneistoa, joka vastasi kristittyjen asioista.)

Suurin ongelma oli luultavasti korruptio ja hallinnon ennalta-arvaamattomuus. Uhkana olivat myös sittemmin romantisoidut kleftit, jotka olivat aikansa sotaherroja ja joita rapistuva keskusvalta ei saanut kuriin. Keskusvalta ei myöskään voinut juuri valvoa, mitä maanomistajat ja veronkerääjät tekivät.

Tärkeimmät talouskeskukset ennen vallankumousta olivat Istanbul, Thessaloniki ja Izmir. Kreikkalaiset veivät mm. puuvillaa, tupakkaa, oliiveja, oliiviöljyä ja rusinoita ja toivat mm. kankaita ja ylellisyyshyödykkeitä. 1700-luvulla kaupankäynnin lisäksi tuli myös laivanrakennus ja kudonta. Muita orastavia teollisuudenaloja olivat korkealaatuiset langat, hopean, kullan ja kuparin työstäminen sekä silkki. Pohjois-Kreikassa käytiin turkiskauppaa.

Hallinnon ennalta-arvaamattomuus sai kreikkalaiset hakemaan turvaa sen ajan eurooppalaisilta suurvalloilta sekä keskittymään kauppaan ja logistiikkaan, koska sijoitukset olivat siellä paremmassa turvassa kuin teollisuudessa. Lisäksi kreikkalaiset liikemiehet keskittyivät toimimaan ottomaanivaltakunnan rajoilla ja sen ulkopuolella, esim. Venetsiassa, Wienissä, Budapestissä ja Odessassa. Liike-elämän kehitys sai byrokratian tuntumaan entistä hankalammilta, mutta kaupankäynnin se kuitenkin mahdollisti. Laivanvarustamot sen sijaan näkivät tilanteen riskialttiimpana, koska niiden toiminta olisi ollut hyvin vaikea siirtää kokonaan muualle. Laivanvarustajilla olikin kannustin tukea itsenäisyystaistelua.

Itsenäisyyssota julistettiin alkaneeksi 1821, ja sitä käytiin ennen kaikkea Etelä- ja Keski-Kreikassa. Alueiden vuoristoisuuden ja syrjäisyyden vuoksi niitä ei oltu ikinä saatu täysin turkkilaisten haltuun. Julmuuksia tehtiin puolin ja toisin, ja kreikkalaiset käyttivät kohtalaisesti aikaa keskinäisten erimielisyyksiensä setvimiseen. Ryhmät koostuivat ottomaaniajan kreikkalaiseliitistä, älymystöstä ja sotaherroista. Ottomaaniajan maata omistava kreikkalaiseliitti lähti vallankumoukseen hieman vastentahtoisesti, peläten etuisuuksiensa puolesta. Älymystö haaveili eurooppalaisesta liberaalista kansallisvaltiosta. Itsenäisyystaistelu oli vahvistanut sotaherroja, ja myös he halusivat pitää kiinni saavutetuista eduista.

Nyky-Kreikan ensimmäinen sisällissota alkoikin 1823. Keskeiset sotivat osapuolet olivat peloponnesolaiset ja mannerkreikkalaiset sotaherrat. Ottomaaniajan kreikkalaiseliitti jäi toiselle sijalle sotaherroihin nähden.  Myös nyky-Kreikan ensimmäinen valtion laina, 800 000 puntaa jonka Iso-Britannia myönsi 1824, käytettiin pitkälti hallituksen joukkojen tukemiseen sisällissodassa.

Ongelmat pahenivat, kun ottomaanivaltakunta sai vauhtiin aluksi laiskat sotatoimensa 1825. Hallitus joutui paniikkiin, ja näytti, että sen suunnitelma oli perustunut lähinnä läntisten suurvaltojen väliintuloon. Suurin osa vapautetuista alueista menetetään, ja tilanne näyttää todella uhkaavalta. Paineen alla sisällissodan osapuolet hakevat sopua. Ehdotetaanpa Isolle-Britannialle sitäkin, että Kreikasta tulisi sen protektoraatti. Toisaalla kuitenkin antiikin klassikoilla kasvatetut filhelleenit alkavat todella innostua Kreikan asiasta. Kreikka saa toisen lainankin sotakuluihin, kaksi miljoonaa puntaa. Ja lopulta Ison-Britannia, Ranska ja Venäjä lyövät ottomaaniarmeijan ja sopivat Kreikan itsenäisyydestä. Kuvaavaa on, että kyseisessä sopimuksessa ei ollut kreikkalaisia allekirjoittajia.

Tällä välin Kreikkaa hallitsi kuvernööri Jannis Kapodistrias, joka pyrki energisesti modernisoimaan maata uudistamalla armeijaa, julkishallintoa ja koulutuslaitosta, kunnes erään kreikkalaisen heimopäällikön sukulaiset murhasivat hänet. 1832 kuninkaaksi tuli Baijerin prinssi Otto.

Aikajana 1774-1832 

Lisää Kreikan taloushistoriasta:
Kreikan taloushistoriaa 2: nuori valtio
Ambelakia, Kreikan talousihme 1771-1818

Kreikka 1774-1832

1774 Venäjän-sodan jälkeinen Kutchuk-Kainardzin sopimus pakottaa ottomaanit myönnytyksiin, näistä kreikkalaisille tärkeimpänä mahdollisuus aseistaa kauppalaivat kevyesti ja purjehtia Venäjän lipun alla
22.2.1821 Kreikan itsenäisyyssota alkaa
joulukuu 1821 ensimmäinen kansalliskokous kokoontuu
maalis-huhtikuu 1823 toinen kansalliskokous kokoontuu; ilmestyy myös kilpaileva kansalliskokous; sisällissota alkaa
helmikuu 1824 Lontoossa myönnetään laina kreikkalaisille
huhtikuu 1824 rahat saapuvat Kreikkaan
2.2.1825 Lontoossa myönnetään toinen laina kreikkalaisille
30.6.1825 kreikkalaiset esittävät vetoomuksen, jotta Kreikka muuttuisi Ison-Britannian protektoraatiksi
6.7.1827 Lontoon sopimuksessa suurvallat tunnustavat Kreikan autonomian ja vaativat aselepoa, minkä sulttaani torjuu 16.7.1827
20.10.1827 Iso-Britannia, Ranska ja Venäjä lyövät ottomaanien merivoimat Navarinon taistelussa
9.10.1831 pääministeri Kapodistrias murhataan
touko 1832 Ison-Britannian, Venäjän, Ranskan ja Baijerin välisellä sopimuksella baijerilaisesta prinssi Otosta tulee Kreikan kuningas

Äitienpäivänä kätilöiden kunniaksi

Äitienpäivän aikaan voi miettiä mikä olikaan ensimmäinen virallinen naisammatti, kun unohtaa ilotytön? Se on kätilö, lapsenpäästäjä, hyväpäinen vaimo. Arvostusta kuvaa termi ranskaksi sage-femme, kirjaimellisesti viisas nainen.

Kirjassaan Ujostelemattomat, Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa kuvaa professori, FT Kirsi Vainio-Korhonen kätilöiden kouluttamista 1700-luvulla Ruotsi-Suomessa. Lapsenpäästäjiä ja napamuijia oli aina ollut, mutta nyt aloitettiin aivan opetus.

Monissa Euroopan maissa oli ammattikätilöitä jo keskiajalla. Naiset olivat kokeneiden kätilöiden opissa, suorittivat tutkinnon ja sen läpäistyään vannoivat viranomaisille ammattivalan. Sitten kätilö voi ripustaa kotinsa ulkopuolelle mainoskyltin. Hyvä maine kulki myös suusta suuhun, ja taitavat kädet olivat arvossaan. Synnytys oli riskialtis sekä äidille että lapselle ja lapsikuolleisuus suuri.

Lapsenpäästö oli naisten alaa, miespuolinen välskäri tai lääkäri haettiin apuun vain, jos lasta ei millään saatu ulos. Silloin tarvittiin veitsiä ja pihtejä. Yleensä myös äiti menehtyi. Suvunjatkamisen mekaniikka, kuten munasolun hedelmöityminen ja sikiön kehitys, olivat kauan arvoituksellisia niin lääkäreille kuin kätilöillekin. Se jo tiedettiin, että hedelmöitys vaati sukupuoliyhteyttä. Tiedot naisen anatomiasta olivat viitteelliset.

Valtio ei hyvää hyvyyttään kiinnostunut kätilökoulutuksesta. Lapsikuolleisuus pienensi väkilukua. Suurvaltakaudella tarvittiin mahdollisimman paljon alamaisia talouden pyörittämiseen ja verojen maksuun sekä  armeijaan. Ruotsin kätilökoulutuksen kehittäjäksi tuli Hollannissa ja Ranskassa opiskellut Johan von Hoorn. Hän julkaisi maan ensimmäisen kätilötyön oppaan 1697 ja ryhtyi antamaan yksityisopetusta tukholmalaisille kätilöille. 1711 tuli voimaan ohjesääntö kaksivuotisesta koulutuksesta.

Naisille aukeni mahdollisuus omaan uraan ja ansioihin. Rohkeita naisia, jo vanhempia että nuoria lähti oppiin Ruotsiin. He osasivat lukea ja kirjoittaa, mutta kaiken uuden tiedon omaksuminen vaati varmasti ponnistelua vieraassa ympäristössä. Mutta kätilön kuului olla reipas ja ujostelematon, ihmisten kanssa hyvin toimeen tuleva. 1700-luvulla malliksi tuli, että paikkakunta valitsi koulutukseen lähtevän naisen ja maksoi siitä aiheutuvat kulut. Kätilö palasi tutkinnon suoritettuaan sinne. Hyvän kätilön maine levisi ympäristöönkin, esim. aateliskartanoista hänet pyydettiin paikalle, kun rouva oli taas käymässä lapsivuoteeseen. Perunkirjoituksista käy ilmi, että menestyvät kätilöt ansaitsivat hyvin.

Siispä äitienpäivän aikaan myös kaikkien aikojen kätilöt ansaitsevat arvostuksemme ja ainakin kuvitteellisen kukkakimpun.

Kreikan muisto, 2

Juuri pidetyt vaalit Kreikassa eivät tuoneet selvyyttä, epävarmuus vain kasvoi. Maata pitkään hallinneet valtapuolueet, sosialistinen PASOK ja konservatiivinen Uusi demokratia kokivat murskatappion. Toimivan hallituksen muodostaminen on tuskan takana ja talouskriisi painaa päälle. Muu Eurooppa odottaa jännittyneenä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tilanne ei voisi poiketa enemmän vuodesta 1974. Sotilasdiktatuuri kukistui, Kreikasta tuli taas vapaa ja se toivotettiin ilolla takaisin demokraattisten maiden joukkoon. Alkoi uusi, toivorikas aika.

Keväällä 1975 kävin siellä Juniorin isän kanssa siellä ensi kerran. Kohde oli Rodos, suosittu lomakohde. Ja kokemus oli huumaava. Biletys ei kiinnostanut eikä rantaelämäkään, sitä paitsi oli vasta huhtikuu. Kai se oli paljolti vanhanaikaista kulttuuriturismia: muurien ympäröimän vanhankaupungin nähtävyydet, museot, käynti paikallisbussilla lähellä sijaitsevassa Lindoksen pikkukaupungissa katsomassa sen linnavuorta temppeleineen.

Kreikka oli edullinen matkailumaa. Söimme pikkupaikoissa halvalla paikallista ruokaa ja pidimme siitä suuresti. Paljon vihanneksia – uusina tuttavuuksina munakoiso ja kesäkurpitsa -  kalaa, hyvää oliiviöljyä, voimaliasta fetaa, rapeakuorista leipää, Välimeren alueen tahnamaisia salaatteja. Eikä retsina ollut pahaa. Vielä silloin tilattiin turkkilaista kahvia. Sitten kansallistunne iski, siitä tuli Greek Cafe. Istuminen katukahvilassa ja ohikulkevien katselu kahvia siemaillen kuului päivään. Palvelu oli yleensä hyvää, sillä turistit toivat saarelle rahaa. Kielen suhteen ei ollut vaikeuksia, englanti oli selvästi lingua franca, yleisin käyttökieli. Kaduilla tuntui olo turvalliselta myös illalla.

Kolme asiaa jäi erityisesti mieleen. Keskivertosuomalaiseen verrattuna ihmiset näyttivät olevan sosiaalisempia ja fyysisesti paremmin  sinut ruumiinsa kanssa. Sen näki katseista ja eleistä, itsevarmasta liikkumisesta. Kreikassa on eletty kaupungeissa ja kylissä hyvin kauan, on pitänyt sopeutua toisiin, mutta osata myös  nostaa itsensä esille. Ilmasto vaikuttaa pukeutumiseen, pakkanen peittää ruumiin, aurinko paljastaa.

Suomessa oli vielä kohmeinen kevät, siellä lämpö ja vehreys. Erityisen vaikutuksen teki valo, sen erilaisuus pohjoiseen verrattuna. Välimerellisessä valossa värit käyttäytyivät eri tavalla, sininen nousi esille, valkea samoin eikä musta ollut lattea ja kuollut sävy vaan elävä väri muiden värien joukossa. Tämä oli minulle aivan hämmästyttävä havainto.

Musiikki oli kolmas tärkeä tuttavuus. Juntan kukistuminen oli lähimuistissa, kaikkialla kaikui Mikis Theodorakiksen musiikki. Se oli ollut kiellettyä diktatuurin aikana. Kommunisti Theodorakis oli vastustanut diktatuuria voimakkaasti, kunnes hänet vangittiin. Myöhemmin hän pääsi vapaaksi ja ulkomaille maanpakoon. Juntan kukistumisen jälkeen hän palasi kotimaahansa, mutta profiloitui ilmeisesti enemmän puoluepolitiikassa kuin säveltäjänä. Vahinko.

Yhtenä iltana osuimme ainoina ulkomaalaisina klubiin, jossa esiintyi Takis Vouis yhtyeineen. Ohjelmassa oli paljon Theodorakista, meno oli kiihkeää, tuntui enemmän poliittiselta tapahtumalta kuin klubi-illalta. Everstien aika oli yhä lähellä. Lähtiessä ostimme hänen levynsä, joka oli selvästi live-äänitys. Kulunut paperisuojus kertoo vieläkin tiiviistä käytöstä.

Teodorakiksen ja kumppanien konsertista välittyy juntan kaatumisen ajan jälkeinen suunnaton riemu, varsinkin yleisö on todella riemuissaan, muusikkoja vaivaa tietty kommunistinen pönötys.

Viemisinä kotiin lähti ennen muuta levyjä, mm. kansanmusiikkia. Niitä kuunneltiin usein. Osaksi se oli kaipausta välimerelliseen valoon ja lämpöön, osaksi totuttelua aivan uudenlaiseen sävelmaailmaan. Ja kun Juniori aikanaan liittyi seuraamme, niin hänkin altistui tälle musiikille jo aivan pienenä.

Muut osat: Kreikan muisto, 1

Päätaloko tylsä?

Tänään tulee Teemalta ensimmäinen Mikko Niskasen kahdesta Päätalo-filmatisoinnista, Elämän vonkamies. Katsoin sen vuosi pari sitten, vaikka olin melko skeptinen. Kalle Päätalohan on tylsä kirjailija, jonka elämässä jännintä oli erityisen ison puun kaatuminen - vai? Yllätyin.

Elämän vonkamies ja sen jatko-osa, Nuoruuteni savotat, ovat metsäläistrillereitä 1920- ja 1930-luvuilta. Ne tuntuvat välistä kauhutarinalta, kuin Hohdolta ilman mitään yliluonnollista. Sekoaako Kallen isä ja käy perheensä kimppuun? Vaiko itsensä? Ja saavatko erittäin köyhät Päätalot jostain ruokaa? Elettiin aikaa, jolloin silloisen sosiaalitoimen, kunnanhuollon, kanssa täytyi kinastella jokaisesta jauhopussista, ja lisäksi ne täytyi maksaa myöhemmin takaisin. Taustalla sotien välisen ajan jännitys ja suojeluskuntatoiminta.

Elämän vonkamiehestä jäivät viimeksi pari viimeistä minuuttia katsomatta. Nauhoitus oli loppunut kesken jännittävintä kohtaa. En ollut osannut varata ylimääräistä aikaa, kuten yleensä teen jännittäville ohjelmille.