Kahdeksan surmanluotia

Yksi suomalaisen elokuvan klassikoista, Kahdeksan surmanluotia, on tässä kuussa meneillään kakkosella. Tapahtumat perustuvat paljolti maaliskuussa 1969 Pihtiputaalla tapahtuneeseen veritekoon. Neljä poliisia oli tulossa rauhoittamaan päissään riehuvaa Tauno Pasasta hänen talolleen. Pasanen ampui kaikki hankeen.

Elokuvaa voi pitää Mikko Niskasen muistettavimpana työnä Poikien ohella. Hän ohjasi sen ja näytteli itse Pasin pääosan. Tarja-Tuulikki Tarsala esitti vaimoa, Paavo Pentikäinen oli miehen naapuri ja läheisin kaveri Reiska. Yleisradio oli tilannut elokuvan. Filmaus oli pitkä ja hankala, mutta valmiina elokuvasta tuli kiistämätön merkkiteos.

Olen katsonut sen monta kertaa, katson jälleen. Alkumusiikkina soi Kainuun maakuntalaulu, Nälkämaan laulu. Pihtipudas ei ollut Kainuuta kuten ei ollut Niskasen kotikunta Konginkangaskaan, silti alakuloisen uhmakas sävel valmistaa täydellisesti tapahtumiin. Elokuva ei ole pelkästään yhden miehen ja hänen perheensä murhenäytelmän raportointi. Se on myös kadonneen aikakauden kuvaus, yksi vaihe Suomen maaseudun kuihtumisesta.

1960-luku oli suuren suoneniskun aikaa. Esimerkiksi Pohjois-Karjalasta, Kainuusta ja Lapin läänistä lähti väkeä etelän kaupunkeihin ja Ruotsiin. Taloja tyhjeni, peltoja paketoitiin. Kylille vielä jääneet saivat kitkutella eteenpäin miten parhaiten taisivat kuten Pasi perheineen.

Omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Mikko Niskanen tiesi mitä on ponnistaa eteenpäin maalta, niukoista oloista. Toisaalta hän oli myös oppinut ne maalaiselämän taidot, jotka ovat oleellinen osa kerrontaa niin Surmanluodeissa kuin Päätalo-filmatisoinneissa.

Juniorin kanssa totesimme, että historioitsijat voivat hyödyntää näitä elokuvia tulevaisuudessa vanhoja työtapoja tutkiessaan. Vaikkapa miesjoukko talvisydämellä savotassa tai Pasi hevosensa kanssa yrittämässä vedättää työreellä kolmea paksua runkoa syvässä lumessa. Koko perhe heinänteossa, seipäitä teroitetaan, isä niittää viikatteella, myöhemmin heinät pistetään seipäisiin. Tai emäntä lypsämässä käsin, toisessa kohdassa työntämässä tonkkaa vesikelkalla maitolaiturille. Siihen tulee maitoauto, yksi mies ajaa, toinen nostaa tonkan kyytiin.

Nämä olivat silloin arkea. Nyt esimerkiksi hakkuut tehdään isossa mittakaavassa metsäkoneilla, tukit kuljetetaan rekoilla tehtaisiin, kannot ym. havujätteet kerätään kasoihin ja haketetaan. Navetat ovat täynnä automatiikkaa, säiliöautot käyvät imaisemassa maidon tilatankista ja vievät sen meijeriin jatkojalostukseen.

Muutos oli silloinkin jo ilmassa. Kunnan edustaja käy mittaamassa Pasin tekemän halkopinon, hurauttaa paikalle moottorikelkalla. Viemäriojan kaivuu lapiopelillä vähenee, kun työmaalle ajaa kaivinkone. Perheellä on neljä lasta, pientila ja velkaa, tuloina maitotili muutamasta lehmästä, lapsilisät ja Pasin aika ajoin työllisyystöistä saama palkka. Vielä on hieman metsää, mutta sitä kaadetaan vain jos on pakko.

Ei ihme, että pontikankeitto houkuttelee. Viinakauppa on kaukana kaupungissa, ei parin pullon tähden – aikanaan kirkasta viinaa sai ostaa kerralla vain rajoitetun määrän – sinne kehtaa lähteä. Pontikan myynti janoisille oli verotonta hanketta, ja maistui se keittäjillekin. Metsästys oli miesten toinen rentoutumiskeino. Lintupaisti tai hirvenliha antoi vaihtelua ruokapöytään.

Väki oli vähenemässä, mutta vielä eli kyläkauppa, käytiin tanssilavalla, juhlittiin ison talon häitä. Pasin seudulle ei televisio ollut vielä ehtinyt, puhelinta ei ollut joka talossa. Reiskalla oli onneksi auto.

Naisten enemmistön elämä keskittyi kotiin ja lapsiin. Talous vei paljon enemmän aikaa ilman apuvälineitä. Emännän osamaksulla ostama pulsaattoripesukone merkitsi suurta edistysaskelta. Se ei tarvinnut vesijohtoa, vesi pantiin siihen ja kauhottiin taas pois. Ruuanlaitto vei aikaa, paljon enemmän tehtiin alusta alkaen, nykytermillä from the scratch. Pasin koti lämpisi isännän tekemillä puilla, oli uunilämmitys. Ruoka valmistui puuhellalla, samoin tiskivesi. Ulkohuussi oli itsestään selvyys ja pihasauna lämpisi puilla.

Nykysilmin katsottuna olot saattavat tuntua karuilta, mutta silloin se oli kylillä normaalia elämää. Sitä vain elettiin, lapset kulkivat kouluun ja olivat mukana kodin töissä. Pasin ja hänen emäntänsä suhde neljään lapseensa näkyy lämpimänä ja läheisenä. Pasi on hyvä työmies raittiina. Mikko Niskanen tekee roolin kaikkine sävyineen paremmin kuin kukaan muu olisi siihen pystynyt.

Elokuva mottona todetaan kuinka viina oli perheen pahan alku ja juuri. Jo Pasin isä joi. Juomaperiodit antavat Pasille pakopaikan rahahuolista, toivottomuudesta ja liian raskaasta arjesta. Kavereita siihen löytyy aina. Niiden roolituksessa Niskanen käytti paljon ja onnistuneesti tuttuja amatöörinäýttelijöitä.

Pontikankeittokohtauksessa Reiskan kanssa kuplii riemu, pako irti arjesta. Taustalla soi vanha laulu Mannakorven mailla. Ryypiskely rantanuotiolla irroittaa epäsointuista yhteislaulua. Sulo Hokkanen, elokuvassa Sulo Kokki vetäisee: Pois puute, pois kurjuus, pois kaikki silloin jää… Sehän on hyvä nousuhumalan kuvaus.

Hämmästyen oivalsin kuinka Surmanluotien kuvaamat kahvilat ja kioskit ovat kadonneet. Ennen kahvila oli yleensä miesten paikka, täynnä tupakansavua, tiskin takana myyjä, seinähyllyillä kai keksipaketteja, pastillirasioita tms. Käsitettä viimeinen myyntipäivä tai parasta ennen ei tunnettu. Ostettiin ennen kaikkea limonadia, pilsneriä, kahvia ja sen kanssa pulla. Miehet istuivat pöydissä keskenään puhellen, tupakoiden.

Kioski oli yleensä kylän päätien varrella, laudoista tehty mökkeröinen. Ikkuna-aukot olivat kolmella sivulle, edessä oli avattava luukku ja asiakassta suojasi lippa katossa. Toisinaan koko kioski oli katettu. Lautalattiaa oli asiakkaille ehkä 6-7 neliömetriä, kiinteät penkit kummallakin sivulla. Niillä istuivat vakioasiakkaat, törisevät ja rötisevät ukot pilsneripullot ja lasit edessään. Varmasti laseihin sujahti välillä kirkastakin, ei myyjä kaikkea ehtinyt seurata. Eikä myyjätyttö olisi siitä uskaltanut huomauttaakaan.

Lapsena tuollainen kioski oli pelottava paikka. Sieltä saattoi ostaa karamellia tai pullollisen limonadia, mutta kipaista heti pois. Vakiojoukkoa kutsuttiin usein tenttu-ukoiksi (tenu eli denaturoitu sprii). Varmasti löytyi pontikkaakin, vaikka sellaisesta ei lasten kuullen puhuttu.

Kahdeksan surmanluotia – yhden miehen ja hänen perheensä murhenäytelmä, kadonneen aikakauden kuvaus ja yllättäen tilaisuus myös huomata itse kuluneen ajan mukanaan tuomia muutoksia.