Vareksen kaltainen yksityisetsivä on klassinen tyyppi. Varsinainen ammatti voi olla joku muu, mutta toimenkuva pysyy samana. Kun katsotaan kauemmas kirjallisuutta, niin Umberto Econ menestysteos Ruusun nimi esittelee Vareksen kollegan. Oppinut englantilainen fransiskaaniveli William Baskerville (huomaa nyökkäys Sir Arthur Conan-Doylelle) tutkii nuoren noviisi Adson kanssa murhaa suuressa italialaisessa benediktiiniluostarissa. Aika on 1300-luvun alku.
Eestiläinen Indrek Hargla on sijoittanut oman rikostarinansa Apteekkari Melchior ja Olevisten (Pyhän Olavin) kirkon arvoitus 1400-luvun alkuun. Murhaajaa jahdataan tässäkin. Paikka on Tallinna, sen alakaupunki ja Toompean linnavuori. Ympärillä pyörii luostarin ja kaupungin elämänmeno kaikkine säätyvastakohtineen. Tämä on ensimmäinen suomennettu teos apteekkari Melchiorin tutkimuksista.
1500-luvun Englanti kuningas Henrik VIII:n aikana – kyllä, juuri hän oli naimisissa niin monta kertaa - ei sekään ollut kovin rauhaisa paikka uskonpuhdistuksen pyörteissä. Lontoolainen lakimies Matthew Shardlake on C.J.Sansomin kirjojen sankari. Ensimmäinen teos oli Luostarin varjossa, äsken on suomennettu toinen kirja Musta tuli. Sansomilla on historioitsijan tausta, joka antaa hyvän pohjan levottoman ajan tapahtumien kuvaukseen.
Vasta tätä kirjoittaessani huomasin miten nämä kolme kirjailijaa ovat sijoittaneet osan tapahtumista luostariin, Eco lähes kaiken. Se onkin kirjailijan kannalta varsin toimiva ratkaisu: erilaisia henkilöitä samassa ympäristössä, rajattu fyysinen tila ja helpommin arvioitava aikajana, tutkija apulaisineen kaikkea huomioimassa ja puhuttamassa.
- - - -
Lauri Törhösen ohjaama Vares – Uhkapelimerkki oli pinnallisuudessaan pettymys. Rahapulassa oleva ja alkoholin kanssa läträävä dekkari löysi uuden naisystävän (Minna Haapkylä). Kohta tämä löytyi hirtettynä näkötornista, ja tapaus poiki muitakin murhamysteerejä. Vares (Antti Reini) joutui selvittämään niitä yhteistyössä poliisin kanssa. Aina välillä oli onneksi komeita kuvia Turusta ja Ruissalosta.
Erityisesti jäi karsastamaan turhan monen näyttelijän epäluonteva replikointi. Kun kai tavoitellaan arkipuhetta, niin miksi näin? En usko, että kyse oli brechtiläisestä vieraannuttamisesta. Tosin aivan lopussa johtaja Natusen (Kaarina Hazard) kohdalla minuun iski epäily, että olin ymmärtänyt koko filmin väärin, että kyseessä olikin rikoselokuvan parodia. Mutta valitettavasti tajusin olevani väärässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti