Taistelu Näsilinnasta 1918 on 70 minuuttia veristä sisällissotaa. Se on myös yritys yhdistää dokumenttiaineistoa ja nykyään filmattua fiktiota. Claes Olsson ja Roope Alfthan ovat tehneet yhdessä käsikirjoituksen, jonka Olsson on ohjannut ja tuottanut.
Valkoiset ovat saartaneet punaisen Tampereen. Näsilinna on von Nottbeckien suvun palatsi,tyhjä, mutta strategisesti tärkeä. Yliluutnantti Erik Gunnar Melin johtaa komppaniaa, joka taistelee tiensä läpi kaupungin, pääsee Näsilinnaan, mutta ei pysty pitämään sitä hallussaan punaisten hyökätessä. Kaatuneita on paljon puolin ja toisin. Pieni osa Melinin komppaniasta murtautuu ulos saartorenkaasta ja pääsee takaisin valkoisten luokse.
Sisällissodasta onkin säilynyt ihmeen paljon valokuva- ja jopa filmimateriaalia. Sen käyttö ankkuroi elokuvan lujasti todellisuuteen. Tässä kuvataan joukkoa, rannikon ruotsinkielisten poikien sotaa. Heistä jotkut nousevat hieman esille yksilöinä. Heidän päällikkönsä Melin (Nicke Lignell) komentaa ja kulkee ryhmänsä etunenässä pistooli kädessä, mutta jää henkilönä etäiseksi. Punainen puoli on lähes kasvoton vihollinen.
Missä kuljimme kerran toi esiin sisällissodan suomenruotsalaiselta kannalta, ja Näsilinna jatkaa tätä. Minua ilahdutti, että pääosa repliikeistä oli ruotsiksi ja vielä paikallisia murteita. Työn pohjana on käytetty eloonjääneiden haastatteluja sekä Konrad Vestinin alkuperäismuistiinpanoja Åbo Akademin arkistosta.
Taistelukohtauksiin on satsattu. Kuvauksessa on käytetty paljon käsivarakameraa, joka tuo tapahtumisen lähelle. Äänimaailma täydentää vaikutelmaa.
Yleisvaikutelma on silti hajanainen, draamadokumentti on vaikea laji. Useissa kohdin kesken tapahtumista sotapoika kääntyy puhumaan suoraan kameralle ja tekstinä on varmaan joku tallella oleva kirje tai haastattelu. Se katkaisee hetkeksi jännitteen eikä siihen olisi oikein varaa. 70 min. pituutta riittää. Melin olisi ansainnut syvemmän kuvauksen koko hyökkäyksen kärkihahmona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti