Nykyään fantasiakirjallisuus ja roolipelit ovat muotia. HBO:n tuottamasta laatusarjasta Game of Thrones on pitkä matka 80-lukuun, jolloin fantasia oli joku nörttien ihme juttu. Itse seurailin asiaa enemmän 80- ja 90-luvulla. Sittemmin realismi on osoittautunut vielä tapahtumarikkaammaksi. Mutta muistellaanpa vähän.
Ensimmäisiä kosketuksia fantasiaan oli Sormusten herran lisäksi Susan Cooperin Pimeä nousee -sarja sekä Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvat. Luin kaikki kymmeniä kertoja. Kuulostaa köyhältä, mutta osittain siksi, että mitään muuta vastaavaa ei vain ollut. Luin jopa Conania. Ei ollut useiden eri kirjailijoiden suomennettuja kirjasarjoja, puhumattakaan nykyisestä englanninkielisestä tarjonnasta. Luin myös jokaisen niistä muutamasta vähästä suomalaisesta romaanista, joita ilmestyi. Kuten myös Narnian tarinat, jotka eivät kuitenkaan niin innostaneet. Sci-fikin kiinnosti, kaikki mitä löytyi. Taaskaan se ei ollut paljon, joten ei ollut suurikaan työ lukea kaikki kirjastosta löytyvä ja vieläpä moneen kertaan.
Katsottavia elokuvia, sarjoista puhumattakaan, ei ollut. Teknologia ei ollut vielä riittävän kehittynyttä tehdäkseen fantasiaelokuvista uskottavan näköisiä tahattoman komiikan asemesta. Tietokone pärjäsi vähän paremmin. Taistelin vajavaisella kielitaidollani urheasti Ultima IV:n ja V:n sekä Nethackin kanssa. Yhtä urheasti Seniori jaksoi kuunnella, kun kiukuttelin tietokoneelle. Ne ovat tehneet kuitenkin pysyvän vaikutuksen: osaan edelleenkin hyräillä useita Ultiman sävelistä. Hienoja ne kyllä olivatkin. Game of Thronesin tunnarissa olen huomaavinani tiettyä geneeristä fantasiamelodiaa, joka keksittiin viimeistään 80-luvulla.
90-luvulla alkoi vilkastua Suomessakin. Eddingsin pariskunnan ensimmäinen kirjasarja rantautui Suomeen ensimmäisenä, vuosikymmenen kirjoittamisensa jälkeen. Ahmin sen tietysti. Ahmin myös Weisin ja Hickmanin Dragonlance-sarjaan kuuluvia kirjoja, jotka nekin suomennettiin 90-luvun alkupuolella. Tällöin fantasian valtavirtaistuminen alkoi Suomessa, ehkäpä kaipuuna paeta lama-ajan ankeutta.
Vähitellen massiivisista kirjasarjoista tuli ähky. En jaksanut lukea joka ikistä Eddingsiä tai Dragonlance-kirjaa, eihän niissä niin isoja eroja ollut. Valtavirtaistumiseen liittyi viihteellistyminen. Fantasia oli yhä harvemmin mahdollisuus käsitellä tärkeitä asioita omaperäisesti. Sen sijaan siitä tuli eskapismia pienin variaatioin. Terry Pratchett, johon tutustuin vasta 90-luvun jälkipuolella, on ollut ilahduttava poikkeus, joka hyödyntää täysimääräisesti fantasian mahdollisuuksia yhteiskunnan ja ihmisten käsittelyssä.
Nethack-demonstraatio: ankea visuaalinen ilme, silti uskomattoman koukuttavaa pelata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti