Ajatus kirjoituksesta tuli mieleeni lukiessani Ylen juttua suurmiesten merkityksestä kriisiaikoina. Henkilökohtaisesti olen pohtinut kuitenkin enemmän "pienhenkilöitä" (joita muuten ei ole unohdettu jutussa mainituissa iltapäivälehtien liitteissä). Tällaiset ihmiset eivät ole suurmiehiä eivätkä välttämättä edes miehiä. Itsepäisiä he kuitenkin olivat, selvitessään sen ajan oloissa. Malliesimerkki tarkoittamastani pienhenkilöstä on kuvattu Seniorin kirjoituksessa Pussisen akasta.
Kun ajattelen menneiden aikojen itsepäisyyttä, sodat nousevat tietysti erityisesti esiin. Se on luonnollista, koska sota on niin äärimmäinen ilmiö, että tuntuu mahdottomalta kuvitella itse jaksavansa sellaista.
Entisaikojen arkikin vaati itsepäisyyttä niin köyhältä kuin rikkaalta. Yksi joutui orvoksi varhain ja sai vielä esikoisena vastuun huolehtia nuoremmista sisaruksistaan. Toinen taas laitettiin aputilan emännäksi 10-vuotiaana, koska haluttiin, että sitä valvoo isäntäväki ja että tyttö saa arvokasta työkokemusta.
Naisilta vaadittiin ehkä vielä enemmän itsepäisyyttä kuin miehiltä. Ajoittaiset ryyppy- ja rentoutumisreissut eivät olleet mahdollisia naisille. Äitiyslomia ei ollut vaan normaalit työt piti tehdä raskauksien, synnytysten ja imetysten lomassa. Mutta yhtä kaikki, myös miesten ja poikien elämä oli enemmän tai vähemmän yhtäjaksoista työtä.
Väittäisinpä oikeastaan, että tänään vietämme myös itsepäisyyden juhlaa, koska se on yksi tärkeä asia, jota Suomen pitäminen asuttuna ja itsenäisenä on vaatinut. Uskoisinkin, että harva todella muistelee tänään Mannerheimiä tai muita suurmiehiä. Eivätköhän omat vanhemmat tai isovanhemmat, epätäydellisinäkin, ole monilla muistelu- ja sankarilistan kärjessä.
EDIT 11.12.2011: minusta ennemminkin näyttäisi, että nykypäivänä ei kaivata vahvaa johtajaa vaan ennemminkin kuuntelevaa johtajaa. Joku voisi pitää vaikka Halosta vahvana johtajana, koska hän on pyrkinyt hyvin selkeästi ajamaan läpi omaa näkemystään. Tämä ei näytä nostaneen hänen suosiotaan. Myös mm. Kataista ja Urpilaista on arvosteltu tavalla, joka näyttää minusta juuri vahvan johtamisen arvostelulta.
Valtiomieheksi puolestaan noustaneen vasta jälkikäteen. Valtiomiesmäiset teot kun tuppaavat olemaan sellaisia, että ne kantavat hedelmää vasta pidemmällä tähtäimellä. Esimerkkinä lamanaikainen valtionvarainministeri Iiro Viinanen, joka oli 90-luvulla valtavan vihattu mies. Nyt häntä on ruvettu vähitellen arvostamaan siitä, että hän ei antanut Suomen mennä Argentiinan tietä. Tai J.V. Snellman, joka ärsytti vuoroin aatelia, vuoroin rahvasta, mutta sieltäpä nyt vain kansakunnan kaapin päältä menoa katselee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti