11. joulukuuta 2011

Erään lapsen Lappi

Tänään juniorin ja minun oli määrä käydä Ateneumin Lapin taika-näyttelyssä., mutta matkani Helsinkiin peruuntui. Joten jäin muistelemaan omaa Lappiani.

Aika on 50-luku. Sotavuodet ovat lähellä, senkin kylän läpi kulkivat saksalaiset, vain pari pihapiiriä säästyi tulelta. Uudisrakennukset olivat mitenkuten pystytettyjä, oli puute rakennustarvikkeista. Muistan yhden leikkitoverin luona käydessäni kuinka lattian ja seinän yhtymäkohdassa käsi osui sileään jäähän.

Vielä kesäkuussa ojissa oli jäätä, ja saattoi sataa lunta. Todellinen kesä oli heinäkuussa. Se oli urhea, joka kävi uimassa vielä elokuussa.

Perheet olivat suuria, äidit väsyneitä, monille miehille maistui viina liian hyvin. Myöhemmin oivalsin kuinka kaikki aikuiset kantoivat itsessään sodan arpia, jos ei ruumiissaan niin mielessään.

Pihoissa aidat olivat tarpeen. Alkuvuosina lehmät kulkivat irrallaan kylällä. Kerran muistan hevosenkin eksyneen pihaan, pelkäsin isoa eläintä. Joku mies karkotti sen laudanpätkällä lyöden.

Tämä oli vilkkain kylä, varsinainen kirkonkylä oli kauempana ja pienempi. Ympäri isoa pitäjää oli pienempiä kyliä, joihin vei kapeita teitä. Lähimpään kaupunkiin kesti neljä tuntia postiautolla, välillä oli kaksi lossia. Isompaan, eteläisempään kaupunkiin matkaa oli kuusi tuntia. Lapin peruja on tapani arvioida matkaa yhä ajassa, ei kilometreissä.

Kesällä yöt hupenivat, nukkumaanmenoaika siirtyi yhä myöhemmäksi koko kylässä. Elokuussa tuli hilla-aika, sitten puolukka-aika. Ruska merkitsi vain lumen ja pakkasen tuloa, ei sitä ihasteltu.Yöt pidentyivät, kunnes alkoi kaamos. Muistan ikuisesti juhlallisen tunteen, kun taas auringon heijastus näkyi ensi kerran. Ei itse aurinko, vaan sen kajo, joka värjäsi tykkylumisen kuusen latvan vaaleanpunaiseksi.

Minun Lappini oli talvinen ilta, jolloin koko maailma muuttui kuultavan siniseksi tummetakseen hiljalleen kohti yötä. Ja muistan kuinka jännittäviltä koulumatkalla näyttivät lumiset puut, tykkyjen, havujen ja kaarnan aina erilaiset yhdistelmät.

Vesi kuuluu muistoihin. Kylä oli tietysti järven rannalla, mutta se suuri järvi oli kauempana, vesiaava saarineen ja niemineen. Ympärillään vähän taloja ja peltoja, mutta sitä enemmän metsiä ja vaaroja. On olemassa tietty kylmä sinisen sävy, joka mielessäni liittyy erottamattomasti tähän järveen.

Muutama oikea tunturikin löytyi näiltä main. Mäkiä ja vaaroja, paljon alakuloisia soita, kitukasvuisia männikkökankaita. Tiettyyn aikaan ankkuroitunut kuva erään lapsen Lapista ilman taikaa.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Paikka taisi olla jossakin Lapin etelä-osassa. Eikö siellä ollut yhtään poroja kun ei mainita?

Seniori kirjoitti...

Totta, ne unohtuivat. Niitä vaelteli lähikankailla ja viereisellä vaaralla. Keräsin maahan pudonneita sarvia, äiti naulasi ne liiterin seinään.Alle kukkapenkkiin kylvettiin krassin siemeniä. Poronlihaa käytettiin kansakoulun keittolan lihavellissä. Inhosin sitä.Maantiellä porot poukkoilivat usein auton eteen, juoksivat kuin sahapukit eivätkä älynneet hypätä syrjään.