Joulun kunniaksi ja Gastropub Einon inspiroimana alkaa uusi blogikirjoitussarja: aiheena ovat suomalaiset perinneruuat.Leikkelelautanen ei ollut meze eikä tapas, ei edellisen suomettunut versio sapas. Se otettiin ravintolassa alkuruuaksi - pöydällä oli aina valkea pöytäliina ja tuhkakuppi -, kun a) ei keksitty muuta, tai b) kun ei ollut rahaa hienompaan. Tarjoilija toi valkean lautasen, jonka valikoiman arvasi aika hyvin etukäteen. Yleensä pari keitettyä ja kuorittua perunaa, uimiseen uupunut sardiini, keitetyn munan puolikas. Muutama ohut viipale juustoa, muistikuvissani kuivahtaneita, pari siivua makkaraa tai kinkkua muistuttavaa lihaa, pieni kasa italiansalaattia. Jokunen lohko kalpeaa kurkkua tai tomaattia edustivat vihanneksia, koristeenaan nuutunut persiljanoksa. Ei leikkelelautanen erityisesti innostanut, mutta se syötiin ja elettiin paremmin pääruuan toivossa. Käsitteet kuten gourmet dining, la nouvelle cuisine, luomu ja lähiruoka fast foodista puhumattakaan kätkeytyivät vielä tulevaisuuden utuisen verhon taa. Pizzakin saapui Helsinkiin vasta 1970-luvun alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti