Tänään tulee kakkoselta Markku Pölösen ohjaama Koirankynnen leikkaaja. Se on oikeastaan aikuisten satu sotien jälkeisestä ajasta, jolloin talkoohenki ja heikommista huolehtiminen oli arkipäivää. Totta puhuakseni, ei se varmaankaan oikeasti mennyt ihan niin, mutta ei olisi pahasta leikkiä, että ihmiset voivat olla toisilleen niin lämminhenkisen avuliaita.
Suomalainen ihanne kautta aikojen on ollut itseriittoisuus ja omavaraisuus. Ei sovi pyytää apua, eikä tarjota. Ennen siitä joustettiin, koska nälkä ja tauti kummasti pehmittävät ihanteita. Nykyään meillä ei enää ole jatkuvaa nälkäkuoleman ja taudin uhkaa, joten omillaanpärjäämisen ihanteesta on helpompi pitää kiinni. Tuloksena on muun muassa uupuneita vanhempia sekä yksinäisiä nuoria, vanhuksia, lapsia. Ja pullo on taas joillekin ainoa kaveri.
Joku syyttää nyt tästä hyvinvointivaltion heikkoutta. Me emme kuitenkaan ole niin rikkaita - ja epäilen voiko mikään maa ikinä olla - että valtiolla on varaa kustantaa jokaiselle oma lähimmäinen, joka huolehtii ihmisestä parhaalla mahdollisella tavalla. Tällä en mitenkään vähättele hyvinvointivaltion hyötyjä tai esitä sen purkamista. Yritänpä vain havainnollistaa sitä, että mikään hyvinvointivaltio ei voi olla riittävän kattava vastatakseen kaikkiin tarpeisiin. Eikä toki mikään muukaan ihmisten joukkokaan, apua tarvitaan aina enemmän kuin on aikaa tai rahaa antaa. Mutta epätäydellinen yritys on parempi kuin ei mitään.
Siksi utopioita, haaveita ja satuja tarvitaan: ne ovat tietysti saavuttamattomia, mutta jo pyrkiminen tekee maailmasta mukavamman. Jos lapset voivat uskoa Joulupukkiin tai ainakin olla uskovinaan, olisiko haitallista, jos aikuiset olisivat uskovinaan siihen, että he itse voivat tehdä jotain toinen toistensa hyväksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti