12. huhtikuuta 2012

Omaa sukua rautatieläinen

VR juhlii 150-vuotista taivaltaan. Siitä jäin miettimään, miten rautatiet ovat leimanneet omaakin elämääni. Äidin puolelta tuli vahva perinne. Hänen isänsä ja tämän isä olivat ylenneet ratamestareiksi. Suku oli alun perin lähtöisin ruotsinkieliselta Pohjanmaalta. 1860-luvun nälkävuosien aikaan piti lähteä muualle leivän perässä. Sitä löytyi tämän uusmuotisen rautatien rakennustyömaalta.

Rautatieläisten työpaikat vaihtuivat rautatieverkon edistyessä. Kuvassa ukkini istuu vuonna 1911 toimistossaan kai Humppilan asemalla. Kuva ei ole kotoa, ei siellä olisi ollut oman puhelimen kaltaista ylellisyyttä.

Ei olla Villissä Lännessä, vaikka seinällä riippuu ase. Ehkä ratamestari lähtee työvuoron päätteeksi metsälle. Palkan suuruudella ei voinut kehua, ja saaliiksi saatu lintupaisti oli tervetullut kasvavan perheen ruokapöytään. Ukki oli hyvä ampuja ja harrasti sitä pitkään. Itse olin parivuotias hänen kuollessaan eikä minulla ole hänestä mitään muistikuvaa. Silti astiakaapissa on vanhoja hopealusikoita, joissa lukee salaperäisiä lyhennyksiä kuten II. P P.kiv. 1938 tai I.P. K.sk.p.amp. mest.kilp. 1931 ikäm. kiv.koul. amp.

Kahden tädin puolisot olivat rautatieläisiä, lopuksi asemapäälliköiksi nousseita. Näistä toisen kotona asuin koko oppikouluaikani kaukana kotoa. Paikka oli asemarakennus, ylhäällä oli asemapäällikön huoneisto, alhaalla odotushuone ja toimistotilat. Vuorokautta rytmittivät alakerrasta kuuluvat leimasimen terävät naksahdukset ja ulkoa kiskojen ääni junan raskaiden pyörien paineessa sekä höyryveturien voimakkaat puhahdukset. Täti harmitteli toisinaan miten veturinsavu likasi ulkona narulla liehuvat pyykit. Myöhemmin tulivat dieselvetureiden ärjähdykset.

Keväällä ja syksyllä – kesäksi matkustin kotiin – oli jännittävää kulkea pitkin rataa kauas ohi vaihteiden. Auringossa pölkyt haisivat mukavasti kreosootille. Tämä puun mustaksi värjäävä kyllästysaine luokitellaan nykyään myrkyksi. Kerran löysin kauempana olevan varastorakennuksen luota isoja, kellertäviä siemeniä ja keräsinkin niitä vähän. Olin vähän ylpeä, että minulla oli omia maissinjyviä.

Asemamiehet siirsivät tavaroita rautaisilla kottikärryillä, Talvella vaihteet puhdistettiin lumesta harjalla ja lapiolla. Muistini mukaan ainakin joidenkin vaihteiden luona oli pienet kopit, toisten luona pienet lamput. Taisivat asemamiehetkin kantaa niitä valoja mukanaan, ja se näytti minusta aivan erityisen kauniilta illan pimetessä.

Matkustaminen junassa tarkoitti varautumista pitkään istumiseen. Vaunut olivat ulkoa ruskeita, portaat sinne tuntuivat korkeilta lapsille ja vanhuksille. Oli kolme luokkaa, karuimmassa istuttiin kovilla penkeillä. Yleisin muistikuva on kakkosluokka, jonka istuimien pinta oli harmaanruskeaa sametin kaltaista kangasta. Väri vastasi sen pölyistä hajua. Konduktööri eli konnari tuli vaunuun, kaikki sen huomasivat. Hän napsaisi pihdeillään reiät lippuun. Se oli pieni vaaleanruskea pahvinen suorakaide. Tiketti on juuri oikea sana sitä kuvaamaan, pieni ja tiukka sana.

Junaan varattiin eväät mukaan. Voileipää, välissä oli juustoa, ehkä makkaraviipaleita tai kovaksi keitettyä munaa, pullossa maitoa, ehkä termospullossa kahvia. Ravintolavaunukin oli, mutta siellä ei paljon käyty. Siellä viihtyivät kaljoittelijat. Pullollisen saanti vaati samalla voileivät oston. Varsinaiset tupakkavaunut tulivat myöhemmin, sitä ennen tuhkakuppeja oli joka vaunussa ikkunan alla. Niin oli myös linja-autoissa.

Vaunujen päissä kilisi pienellä hyllyllä seinään kiinnitetty vesikarahvi laseineen. Vieressä oli kartta Suomen rautateistä. Eteisessä oli myös vessa, jännittävä paikka. Pyttyyn päästetty tuotos putosi vinhasti alla kiitävälle radalle. Pohdin miten nopeasti tai miten se häviäisi ratapölkyiltä. Joskus matkustettiin makuuvaunussa. Muistan aikuisten aina huokailleen miten vaikea oli saada junassa unen päästä kiinni. Ihmettelin sitä suuresti kiivetessäni yläpetille ja sammuessani kuin vaihdelyhty myrskytuulessa.

Ei kommentteja: