21. toukokuuta 2012

Kreikan taloushistoriaa 1: itsenäistyminen

Kreikka itsenäisyyssota alkoi 1821, ja sen itsenäisyys tunnustettiin 1830. Tätä ennen kreikkalaiset olivat olleet ottomaanien alamaisia useamman vuosisadan. Ei-historioitsijana on hankala sanoa mitään varmaa kreikkalaisten elämästä  ottomaanivaltakunnassa. Kreikkalaisten itsensä mukaan se oli täyttä orjuutta ja mielivaltaa, jonka kruunasi "lapsivero", jossa kristittyjen poikia kerättiin, käännytettiin pakolla islamiin ja tehtiin heistä sulttaanin luottosotilaita, janitsaareja. Kreikkalaiset ovat usein sitä mieltä, että maan yhteiskunnalliset ongelmat juontavat juurensa ottomaaniajalta, varsinkin verotuksesta. Onkin mahdollista, että verot, joka olivat melko puhdas tulonsiirto yhdeltä kansalta ja uskontokunnalta toiselle, koettiin niin epälegitiimeiksi, että veronkierrosta tuli pysyvä kansallinen ylpeydenaihe.  

Toinen näkökulma vertailee kreikkalaisten elämää muiden eurooppalaisten elämään vastaavana aikana: Kreikan maaperällä ei käyty laajoja, toistuvia sotia. Lisäksi kova verotus ja sotaväenotot olivat myös kristittyjen maiden asukkaiden riesana, kerettiläisvainojen lisäksi. Kristittyjen väliset teologiset nyanssit tai käännyttäminenkään eivät juuri kiinnostaneet ottomaaneja, kunhan kristityt noudattivat  toisuskoisille asetettuja sääntöjä ja - ennen kaikkea - maksoivat veronsa. Koska ottomaanieliitti halveksi kauppaa ja hallintoa, tämä avasi valtakunnan suosikkivähemmistölle eli kreikkalaisille monia mahdollisuuksia. Monet rikkaimmista kreikkalaisista olivat rikastuneet järjestelmän avulla: virkamiehinä, veronkantajina tai kirkonmiehinä. (Sulttaani oli tehnyt Bysantin kaatumisen jälkeen ortodoksisesta kirkosta sen osan virkakoneistoa, joka vastasi kristittyjen asioista.)

Suurin ongelma oli luultavasti korruptio ja hallinnon ennalta-arvaamattomuus. Uhkana olivat myös sittemmin romantisoidut kleftit, jotka olivat aikansa sotaherroja ja joita rapistuva keskusvalta ei saanut kuriin. Keskusvalta ei myöskään voinut juuri valvoa, mitä maanomistajat ja veronkerääjät tekivät.

Tärkeimmät talouskeskukset ennen vallankumousta olivat Istanbul, Thessaloniki ja Izmir. Kreikkalaiset veivät mm. puuvillaa, tupakkaa, oliiveja, oliiviöljyä ja rusinoita ja toivat mm. kankaita ja ylellisyyshyödykkeitä. 1700-luvulla kaupankäynnin lisäksi tuli myös laivanrakennus ja kudonta. Muita orastavia teollisuudenaloja olivat korkealaatuiset langat, hopean, kullan ja kuparin työstäminen sekä silkki. Pohjois-Kreikassa käytiin turkiskauppaa.

Hallinnon ennalta-arvaamattomuus sai kreikkalaiset hakemaan turvaa sen ajan eurooppalaisilta suurvalloilta sekä keskittymään kauppaan ja logistiikkaan, koska sijoitukset olivat siellä paremmassa turvassa kuin teollisuudessa. Lisäksi kreikkalaiset liikemiehet keskittyivät toimimaan ottomaanivaltakunnan rajoilla ja sen ulkopuolella, esim. Venetsiassa, Wienissä, Budapestissä ja Odessassa. Liike-elämän kehitys sai byrokratian tuntumaan entistä hankalammilta, mutta kaupankäynnin se kuitenkin mahdollisti. Laivanvarustamot sen sijaan näkivät tilanteen riskialttiimpana, koska niiden toiminta olisi ollut hyvin vaikea siirtää kokonaan muualle. Laivanvarustajilla olikin kannustin tukea itsenäisyystaistelua.

Itsenäisyyssota julistettiin alkaneeksi 1821, ja sitä käytiin ennen kaikkea Etelä- ja Keski-Kreikassa. Alueiden vuoristoisuuden ja syrjäisyyden vuoksi niitä ei oltu ikinä saatu täysin turkkilaisten haltuun. Julmuuksia tehtiin puolin ja toisin, ja kreikkalaiset käyttivät kohtalaisesti aikaa keskinäisten erimielisyyksiensä setvimiseen. Ryhmät koostuivat ottomaaniajan kreikkalaiseliitistä, älymystöstä ja sotaherroista. Ottomaaniajan maata omistava kreikkalaiseliitti lähti vallankumoukseen hieman vastentahtoisesti, peläten etuisuuksiensa puolesta. Älymystö haaveili eurooppalaisesta liberaalista kansallisvaltiosta. Itsenäisyystaistelu oli vahvistanut sotaherroja, ja myös he halusivat pitää kiinni saavutetuista eduista.

Nyky-Kreikan ensimmäinen sisällissota alkoikin 1823. Keskeiset sotivat osapuolet olivat peloponnesolaiset ja mannerkreikkalaiset sotaherrat. Ottomaaniajan kreikkalaiseliitti jäi toiselle sijalle sotaherroihin nähden.  Myös nyky-Kreikan ensimmäinen valtion laina, 800 000 puntaa jonka Iso-Britannia myönsi 1824, käytettiin pitkälti hallituksen joukkojen tukemiseen sisällissodassa.

Ongelmat pahenivat, kun ottomaanivaltakunta sai vauhtiin aluksi laiskat sotatoimensa 1825. Hallitus joutui paniikkiin, ja näytti, että sen suunnitelma oli perustunut lähinnä läntisten suurvaltojen väliintuloon. Suurin osa vapautetuista alueista menetetään, ja tilanne näyttää todella uhkaavalta. Paineen alla sisällissodan osapuolet hakevat sopua. Ehdotetaanpa Isolle-Britannialle sitäkin, että Kreikasta tulisi sen protektoraatti. Toisaalla kuitenkin antiikin klassikoilla kasvatetut filhelleenit alkavat todella innostua Kreikan asiasta. Kreikka saa toisen lainankin sotakuluihin, kaksi miljoonaa puntaa. Ja lopulta Ison-Britannia, Ranska ja Venäjä lyövät ottomaaniarmeijan ja sopivat Kreikan itsenäisyydestä. Kuvaavaa on, että kyseisessä sopimuksessa ei ollut kreikkalaisia allekirjoittajia.

Tällä välin Kreikkaa hallitsi kuvernööri Jannis Kapodistrias, joka pyrki energisesti modernisoimaan maata uudistamalla armeijaa, julkishallintoa ja koulutuslaitosta, kunnes erään kreikkalaisen heimopäällikön sukulaiset murhasivat hänet. 1832 kuninkaaksi tuli Baijerin prinssi Otto.

Aikajana 1774-1832 

Lisää Kreikan taloushistoriasta:
Kreikan taloushistoriaa 2: nuori valtio
Ambelakia, Kreikan talousihme 1771-1818

Ei kommentteja: