Timanttikoirien vuosi 1984 - underground-ihmisten luokkakokous

Dokumenttielokuva Timanttikoirien vuosi 1984 (Suomi 2010) on yksi näkökulma 80-lukuun. Se kertoo vuosista 1979 - 1985, jolloin underground-ihmiset aloittivat eräänlaisen kulttuurivallankumouksen. He kutsuivat itseään futuristeiksi, uusromantikoiksi, mustahuuliksi tai kalpeiksi pojiksi ja tekivät klubeja, pienlehtiä, musiikkia, musiikkivideoita ja performansseja. Olennaisin taidemuoto näyttää kuitenkin olleen itseys. Heitä voi pitää goottien edeltäjinä, mutta ennen kaikkea pitäisin koko nykyisen mainstream-kulttuurin edeltäjinä, miksi tämä on erityisen mielenkiintoinen dokumenttielokuva.

Taustalla oli 70-lukulainen ankeus. Mediapersoona General Njassa kuvaa sitä näin: "70-luvun lopun Helsinki oli hyvin harmaa paikka. Oli 70-lukulainen sosiaalidemokratia, jossa oli isoveli vieressä sodan jälkeen jaettu asiat. Jokainen oli jaettu omaan blokkiinsa. Herrat oli herroja ja duunarit duunareita ja sit oli maalaisia." OTT "Sally Flesh" Hirvonen puolestaan näin: "80-lukuhan oli aivan kauheaa aikaa Suomessa. Täähän oli enemmän tai vähemmän totalitaristinen valtio, jossa poliittisella tasolla tää oli kekkosvaltaa. Totalitarismia oli myös jokapäiväisessä elämässä, arkipäivässä. Et oli jotenkin yksi ainoa totuus, yksi ainoa tapa olla. Tavalliset ihmiset, tavalliset duunarit saattoi huutaa, käydä kadulla kimppuun pelkästään sen takia, että sä olit tyylikäs."

Vastareaktiona oli vimmaisa taiteen tekeminen, jolla oli yhteyksiä 1900-luvun alkupuolen futurismiin ja dadaan sekä dandyihin, kuten myös sotien välisen ajan Tulenkantajiin. Sen hetken ihanteena oli puolestaan Andy Warhol ja Factory. Mutta kuten Pete Europa kuvaa, taiteen tekeminen ei ollut enää välttämätöntä: "ei tarvinnut enää olla taiteilija, runoilija tai maalari vaan manifestoitiin itse, eri tavoilla." Niinpä hän oli yksi Olemassaolon taiteen manifestin tekijöistä. Manifestissa julistettiin alkaneeksi uusi aikakausi: Timanttikoirien vuosi 1984.

Olemassaolon taiteeseen liittyi myös narsismin legitimisointi, ainakin ironisessa mielessä? (Nimittäin ko. kulttuuriin kuulumattoman on hankala hahmottaa, milloin ollaan täysin tosissaan ja milloin ironisia.) Käytännön harjoituksia saattoi suorittaa Klippanin Futuristi-diskossa 1981:

Futuristi-disco Jouluksi kotiin! Klippanilla
- maan ensimmäinen kokonaan narsismille omistettu tapahtuma!
- runsaasti peilejä
- poseeraajien paratiisi
- poikkeavien turvapaikka
- mannermaisuuden riemuvoitto: möyryämismahdollisuus aamukolmeen asti!

(Diskon mainoslehtinen, painotus alkutekstin)

Mieleen tulee luokkakokous. Ollaan kuten ennenkin ja hehkutetaan, miten upeaa kaikilla ja varsinkin itsellä oli. Mikään ei kaduta, kyllä meillä oli hauskaa! Ainut särö tulee loppupuolella, kun juontaja toteaa, että "Moni vain maksoi tuon ajan henkisestä avaamisesta kovan hinnan.", ja perään näytetään seitsemän tähän sukupolveen kuulunutta, melko nuorena kuollutta ihmistä nimineen ja elinikineen. Toisaalta, kyseessä on dokumenttielokuva, joka ei vain raportoi ilmiöstä vaan pyrkii olemaan osa sitä. Dokumentissa voitaisiin ehkä analysoida, miksi ajan henkisen avaamisen hinta oli niin kova, mutta kyse on taide-elokuvasta, joka pyrkii esteettisyyteen ja romantisointiin. Olisi mautonta romantisoida ja estetisoida jonkun kuolemaa, niinpä tehty ratkaisu oli ihan järkevä.

Silti vastavirran kiiski minussa kaipaa jonkinlaista kriittistäkin otetta. Nyt vain General Njassa harrastaa sitä: "Sitä ei halunnut missään nimessä olla tavallinen, tavallisuus oli se pahin helvetti, mitä voi kuvitella. [...] Siksi sitä lähti itsekin mukaan siihen narsismin ylilyöntiin. Myös se, että taiteen mukana tuoma ajatus ihmisestä kokonaisvaltaisena taideteoksena, se oli totta." No, lisäksi kouluttaja ja säveltäjä "Hank" Nygren kommentoi liikkeen sisältämää valtavaa itseironiaa, jota ei aina tajuttu sellaiseksi.

Mutta dokumenttielokuvan kuvaamalla ilmiöllä on laajempaakin mielenkiintoa. Kuten Pete Europa toteaa, "1980-luvun alku oli alku uudelle suomalaiselle ihmistyypille, joka on erittäin kansainvälinen ja avoin ja haluaa näyttäytyä ." Juontaja puolestaan kertoo, että "Ihmiset tunsivat olevansa ainutkertaisia tähtiä olemassaolon taiteessa." Myös kuvakieli poikkeaa aiemmista vuosikymmenistä - mutta on nykyään hyvin tuttu mainoskuvista, lehtikuvista, Facebook-profiileista, televisiosta... Näyttäytymisestä on tullut jo niin tärkeää, että sosiaalisen mediaan tulevista valokuvista ollaan valmiita maksamaan.

Paljon on tietysti muuttunut, enkä nyt tarkoita vain hiuskampauksia tai musiikkia. Nykyään tuntuu lähinnä koomiselta, että joku iloitsee mahdollisuudesta juhlia (vain!) kello kolmeen asti. Myös se, että selibaattia ihannoitiin ja seksin esiintuomista pidettiin junttimaisena, taitaa olla varsin passé.

Väittäisin, että Suomessa olemassaolon taide nousi pinnalle tämän porukan ansiosta. Kysyä tosin voi, onko olemassaolon taide muuttunut sittemmin olemassaolon viihteeksi, josta puuttuu alkuperäinen kytkentä aiempiin kulttuurisiin juuriin. Tiettyä kriittisyyttä voi aistia myös Nyt-lehden tekemästä Pete Europan haastattelusta, jossa hän kehottaa mm. hylkäämään kaupallisuuden ja unohtamaan genret ja muodin. Söiköhän tämäkin kulttuurivallankumous lapsensa?

PS. luokkakokousfiilis tulee myös siitä, että sanaa timanttikoira ei selitetä missään, vasta NYT:in haastattelusta ilmenee, että se tulee David Bowien Diamond Dogs -levystä.