”Joilla ei syntiä ole, on vain kahleiden pelko.”
Joel Lehtosen (1881-1934) nuoruuden kirja Mataleena vuodelta 1905 sai alaotsikokseen Laulun synnyinseudulle. Hyrskyvä sanamaalailu aaltoilee itäisen intonaation laineina. Siitä heijastuvat läpi myös 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun symbolismin, kapinallisuuden ja itseyden ihannoinnin sävyt. Karoliina Heikaraisen aviottomana lapsena syntynyt nuori Lehtonen luo tässä itselleen romanttisen ja demonisen äitihahmon. Itsensä hän hahmottaa mieluummin alkukantaisen korven jälkeläisenä kuin sivistyneessä kodissa papin lesken kasvattilapsena.
Nuoren kirjailijan vyöryvä teksti on sidoksissa aikaansa, silti voi poimia myös nykyisyyttä heijastavia välähdyksiä.
- He olivat eläviä ja kuolleita, ystäviäni, jotka viinapuiden varjossa juhlivat. [...]
Viinapuut on vanha ilmaisu viiniköynnöksille. Kyseessähän on alkoholin käyttö inspiraation ja rentoutuksen välineenä. Sen saaminen oli siihen aikaan rajoitetumpaa, ja juhliminen keskittyi ravintoloihin ja ystävien luo. Maalla löytyi enemmän kotipolttoista, päätyihän Juutas Käkriäinenkin – Lehtosen kuuluisimman teoksen Putkinotkon yksi päähenkilö – puuhaamaan korpikuusen oksien alla. Nykyään apua saa myös Alkosta, ja ruokakaupoista voi kantaa kotiin mäyräkoiria, siideriä jne. ympäri vuoden.
- Pakanoita me olemme, me hullut. Emme kuin ristityt taivaan ukkoa palvele emmekä taivaaseen kuoltuamme toivo. Me teemme itsellemme epäjumalia monta kuin pakanat vain ja kuin pakanat me kumarramme aurinkoa lämmintä, säteilevää, suvista, palvelemme kirkasta kuuta, sinistä taivasta, ylpeitä naisia, viinaa ja hetken riemukasta rauhaa joukossa toisten pakanain. Mutta vielä kauniimmin palvelemme myrskyisiä syysöitä, joissa ei tähtikään tuiki, joissa yksin ja ystäviä halveksien, ilman lauluja ja viinaa sytytämme yön valoksi oman uskomme punaisen hulmuavat, synkeät soihdut!
Tässä vaiheessa Lehtonen on täysiverinen romantikko. Realistinen kansankuvaus tulee vasta myöhemmin. Yli-ihmishahmot ja dionyysinen elämänhurma ihastuttavat, väreissä liikutaan äärimmäisyyksien välillä. Pastellit tai harmaan eri vivahteet eivät tule kyseeseen, kaikki on joko kirkasta tai tummaa. Auringon korostamisesta tulee mieleen nykyinen rusketuksen ihannointi, ensin solariumilla saatu, nyt myös suihkerusketuksella. Se kertoo auringonpalvonnasta, vapaa-ajasta, huolettomasta elämästä.
- Monta on meillä kuten pakanoilla jumalaa. Tai oikeammin on meillä vain yksi: ponnistelu rajattoman, hillittömän vapautemme edestä. Vaan ei ole jumala se orjain!
- Yksi on jumala meillä: ääretön, hillitön, loputon, lepytön vapaudenkaipuu niinkuin aaltojen meren myrskyävällä, kimmeltävällä selällä. Tai oikeammin, ei ole sekää jumala mikään, se kaipuuhan olemme juuri me itse.
- Itse on jumalana meillä, eikä se jumala paljon meiltä vaadi. Vain uhkaa ja uhmaa ja armon halveksimista kuin taistelevilta pedoilta, ei uskoa hyvään eikä pahaan.
Kyseessä on individualismin korkea veisu. Se on nostettu korkeimmaksi jumalaksi. Kaikille se ei sovi, harvat ja valitut uskaltavat pyrkiä siihen, vielä harvemmat sen tavoittavat. Nykyään, Lehtosta paljon kuivemmalla kielellä sen voi ilmaista kliseellä ’kaikki minulle heti’ tai mainoslauseena nerokas ’koska olen arvoinen’. Mitä muuta olivat esim. Lontoon mellakat nyt elokuussa. Kansanhuvissa riehui mukana myös hyväosaisia. Osa mukanaolijoista ryösteli huvikseen, ei tarpeeseen.
Emme näkymätöntä taivasta toivo. Maasta me olemme, maa on jumalamme, halpa on taivaan valtakunta silmissä meidän! Kallis, kultainen on meille tomu maan, jonka päällä astumme, jota ylpeäksi viljelemme, jonka hietaiseen helmaan vaivuttuamme sydämemme hurme höystää tulevien polvien viljan. [...]
Silti maa on ikuinen. On salaperäinen korpi, mutta sen puiden läpi siintävät myös pellot ja niityt, Savon kiviseen maahan vaivalla raivatut. Näkökulmaa voisi pitää ekologisenakin, kestävän kehityksen kuvauksena. Silti pohjimmiltaan on kyse vain tämän elämän todellisuuden tunnustaminen.
- Emme mitään periaatteita elämässämme seuraa. Konsa sana, aatos on kuollut, silloin se kalpeana, kylmänä ruumiina sääntöjen kolkossa arkussa viruu, silloin on se periaate. Emme me ruumiilta ohjeita toivo ja kuolemaa, periaatetta kunnioita. Elämää me kuulemme, hetkemme väikkyvät vaistot saavat kiitoksemme, rukouksemme ja sydäntemme palavat suitsut. [...]
Allaoleva sitaatti tuo mieleen nykyajan julkkikset, reality-sarjojen hahmot, joille kuuluisuus on tärkein arvo. Miten kieroon se saattaa viedä ja miten rankkoja seuraukset voivat olla kertoo vaikkapa Marko Kilven (s.1969) toinen poliisiromaani Kadotetut. Siinä päähenkilö, poliisi Olli Repo kohtaa huomiotalouden ja julkisuuden kiiman valtaamat sekä heidän uhrinsa.
- Se on meidän hullujen elämä kuin taivaan lintujen! Joilla ei syntiä ole, on vain kahleiden pelko. Se meidät musertaa kun ensin me monet kahleet musertaneet olemme. Joita ei saada lainkaan syyllisyyden tuntoon ja maksamaan annerahoja anteeksi antajain kukkaroon. Joilla, synnittömillä jumalain pojilla, on vapahtajia kaksi, ei vain yksi: oma kärsimisensä halu ja surma, ne vapahtajamme ovat! Jotka emme raamatuita muuta kuin vihataksemme tutki, sapattia pidä tai aina viikon päästä kirkkoon käy. Jotka työtä teemme silloin, kun leimahtaa oman uskomme Pyhä Henki, jotka makaamme harmaat aret (toim.huom. = makaamme harmaat arkipäivät), silloin kun muut talvea peljäten pelloillaan hikoilevat ja kyynelin kastavat auringon paahteessa nääntyvää viljaa.
Vanha tarina kertoo sirkasta ja muurahaisesta. Sirkka lauleli lystikseen, kun muurahainen puursi kesän työssä. Sen tietää, kuinka talvella kävi. Talvella pulpahti esiin keskustelu paskaduuneista.. Miksi mennä huonosti palkattuun työhön, kun sosiaalietuuksilla voi ylläpitää lähes samanveroista elintasoa. On kyse valinnoista, selvitä ilman jotakin toisten haluamaa, kun voi saada itselleen sellaista mitä pitää tärkeämpänä.
- Me hullut, me, jotka emme puhu olemattomasta synnistä ja tarpeettomasta jumalan armosta emmekä herkkäuskoisten sanoja oikeudesta, totuudesta! Jotka emme tiedä, mikä on oikeus, totuus, emmekä niitä tarvitse tietää. Omat, epämääräiset sanamme oikeuden ja totuuden sijassa ovat meillä: kukistumaton kiihko kestää pöyhkeästi ja valittamatta vaivat ja ne tehdä henkensä mahdilla hassun naurettaviksi. [...]
Nykyään taitaa olla tabu mennä yksityisenä ihmisenä puhumaan toisille oikeasta ja väärästä. Pitänee vain toivoa, että muut, varsinkin lapset, valitsisivat itse kanssaihmisensä huomioivia käytösnormeja. Mutta jos näin ei käy, niin se on vain hyväksyttävä. Puhe moraalista koetaan saarnaamiseksi sanan negatiivisessa mielessä.
Solmiutuukohan tässä yhteys arvopolitiikan nousuun? Yksityisen ihmisen ei ole oikein sisäsiistiä ottaa kantaa moraaliasioihin muualla kuin äänestyskopin yksityisyydessä, valtiovalta voi sen kaikin mokomin tehdä omalla auktoriteetillaan.
- Me emme ole liian kuuliaisia lapsia, me hullut. Me nousemme vanhempiamme vastaan, meissä on kapinoitsijan rikollinen henki. Me jätämme hοurut äitimme yksin ja avuttomiksi erämaan tölleihin, me kartamme holhoojiamme, jotka koettavat tehdä meistä kilttejä, vanhoja teitä tallaavia onnen lapsia, me karkaamme kunnioitettujen, vanhalla auktoriteetillaan mahtailevain isäimme luota. Me emme isiämme siunaa siitä, että he ovat meille elämän antaneet, jos he ovat meidät siittäneet kunnioittamaan laitoksia ja palvelemaan herroja, joita me inhoomme vankiloina ja vanginvartijoina, jotka meille vastenmieliset ovat, jotka me oman onnemme uhalla alas suistamme ja sijalle kohotamme halumme mukaan uudet, tilavammat, säteilevämmät linnat ja templit. [...]
Nuoren Lehtosen myrsky- ja kiihkokausi on tulvillaan sitä, mistä nyt käytetään ilmaisua asenne. Keskisormi uhmaavasti pystyssä, revityt farkut, huppari päällä hän seisoisi hajasäärin pellon laidassa katse kohti ökytaloa, koulua, kaupunkia käännettynä. Teini, jota ei saa komentaa tai muuten…
Silti kaiken uhman, romantiikan ja sanamaalailun jälkeen vilahtaa taustan ankeaa todellisuutta: houru äiti, tuntemattomaksi jäänyt siittäjä, huutolaisuus, holhooja, opetuslaitokset, rahojen niukkuus. Toisaalta Lehtosen voimana on nuoruuden into, kapinamieli ja samanhenkisten ystävien tuki, eväänä rikas savolainen kieli.
- Ja sama on meille, jääkö kuoltuamme rakentamastamme kiveä kiven päälle. Työmme arvo on vain siinä, että se meitä itseämme aikamme tyydytti. [...]
- Me kaikkein hulluimmat ja lujimmat, jotka olemme sen vapauden väkivalloin ottaneet, jumalauta: ei sitä riistetä takaisin meiltä koskaan! Sillä omatuntomme ei ole arka, iskekäämme vapautemme edestä entisiin ystäviimmekin, yksi kaikille, kaikki yhdelle uskollisia älkäämme olko tai liittoja rakentako. [...] Vain siitä on arvo meillä, että kukin itse arvon itsellensä antaa.
Loppujen lopuksi Lehtonen antoi arvon itselleen. Tuloksena oli monipuolinen kirjallinen tuotanto, joukossa tunnustettuja klassikoita... Avioton lapsi ja huutolaispoika pyrki koko ikänsä taloudelliseen itsenäisyyteen, sirkan tilalle tuli muurahainen. Kirjailijana, toimittajana ja kääntäjänä hän teki mittavan päivätyön ja jätti vahvan jäljen Suomen 1900-luvun kirjallisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti