Lomamatkalla historiassa?

Historiallinen fiktio on vaikea laji. Se ei ole vaikeaa vain siksi, että on työläämpää selvittää konkreettisia faktoja menneestä ajasta kuin nykyisestä. Vielä sitäkin työläämpää on todella siirtyä aikaisempien sukupolvien saappaisiin. Aiempien sukupolvien maailmankuva oli nimittäin niin erilainen, että nykyihmisen on hankala ymmärtää edes 1800-luvulla eläneitä, aiemmista vuosisadoista tai -tuhansista puhumattakaan.

Mutta ehkä se ei ole usein edes tarkoituskaan. Teoriamme on, että historiallisesta fiktiosta haetaan lomamatkan kaltaista viihdettä, illuusiota jostain erilaisesta, joka ei kuitenkaan ole häiritsevän erilaista. Kuvatun menneen tulee olla turistiaitoa, termi, jonka Magnus Londen keksii seuramatkailua käsittelevässä kirjassaan Etelään!

Rehellisyyden nimissä on tosin sanottava, että, toisin kuin matkanjärjestäjät, historiallisen fiktion tekijä voi oikeasti uskoa olevansa tosissaan. Matkanjärjestäjä pääsee sentään kohtaamaan aidon erilaisuuden, mutta niin kauan kuin aikamatkailu on mahdotonta historiallisen fiktion tekijä joutuu tyytymään mielikuvitukseensa.

Tässä emme voi olla vertaamatta Jean Untinen-Auelin esihistoriallista Maan lapset -sarjaa Robert Holdstockin mytagoromaaneihin (joista kuuluisimpia Alkumetsä ja Metsän henget). Untinen-Auelin kirjoissa kivikauden ihmiset elävät eräänlaista kommunistista utopiaa ja ovat joitakin poikkeuksia lukuunottamatta varsin rationaalisia ja yhteistyökykyisiä tavalla, jota ei ole historiassa pahemmin nähty. He ovat rationaalisia myös suhteessa henkimaailmaan: pyhä tuntuu kovin arkiselta ja järkevältä. Aylan opetusjaksoon kuuluva kierros pyhissä luolissa voisi olla turistimatkan kuvaus. Siinä ja siinä luolassa oli niitä ja niitä eläimiä tekemässä sitä ja sitä. Samalla muistetaan filosofoida siitä, kuinka riippuvaisia kivikauden ihmiset olivat kyseisistä eläimistä.

Holdstock kuuluu puolestaan selvästi fantasia-genreen historiallisen fiktion sijasta, mutta silti tavoittaa historian tunnun paremmin. Hänenkin kivikautiset (kuten myös pronssi- ja rautakautiset) ihmisensä metsästävät, nylkevät eläimiä, laittavat ruokaa ja tekevät pyhiä riittejä, mutta paljon rujommin. Mutta rationaalisuudesta ja harmoniasta ei juuri näy jälkiä. Sijalla ovat primitiivisen arjen ohessa tapahtuvat nykyihmisestä järjettömiltä ja suorastaan julmilta tuntuvat uskomukset. Näitä kirjojen kivikautiset ihmiset pitävät ehdottomina normeina, aivan kuten mekin epäilemättä koemme omat normimme ja maailmankuvamme.

Historiallinen fiktio on vaikea laji. Emme siis edes lupaa, että kykenemme ymmärtämään edes suomalaisia aiempien sukupolvien kirjoittajia. Sen sijaan luemme eri aikojen kirjoja reilusti omaan aikaamme peilaten, huumorilla jos mahdollista!

PS. Mainio kotimainen esimerkki uskottavan tuntuisesta historiallisesta fiktiosta on Kaiho Niemisen Paavo ja Simo Kallioisen Suomen sota. Kertoo kahdesta etelä-savolaisesta veljeksestä, jotka otetaan sattumalta sotaväkeen – eri puolille. Kieli on oikein hersyvää, eikä maailmankuva tunnu liian modernilta.