Afäärifennomania oli 1800-luvun reilua kauppaa

Pakkoruotsista jupistaan nykyäänkin, mutta se on pientä verrattuna 1800-luvun jälkipuolen ja 1900-luvun alkupuolen kielitaisteluun. Tämän kielitaistelun sivutuotteena syntyi afäärifennomania, joka alkoi pyrkimyksestä murtaa suomenruotsalaisten monopoli elinkeinoelämässä ja perustaa yrityksiä, joiden liikekieli olisi suomi. Meidänkin päiviimme ovat säilyneet mm. SOK ja Pohjola.

Taustalla oli kansallismielisyys mutta myös sosiaalinen paine, joka etsi toimintamahdollisuutta elinkeinoelämästä. Elinkeinovapaus haki pienessä, köyhässä ja melko takaperoisessa maassa vielä muotoaan. Maaseudulta tulevaa suomenkielistä pidettiin ulkopuolisena, ja pääomaa, työpaikkoja, takaajia tai kauppasuhteita oli hankala saada. Koulutuskin oli ongelma: kaupallinen koulutus oli sitä, että lähetettiin sukulaispoika eurooppalaiseen kauppahuoneeseen jonkun liiketutun luo tutustumaan sikäläisiin liiketapoihin. Ei ollut kauppakouluja, kauppakorkeakoulusta puhumattakaan. Jopa suomenkielisen palvelun saaminen saattoi olla hankalaa niillä alueilla, joissa ehdoton valtaenemmistö ei ollut suomenkielistä.

Tähän ympäristöön syntyi afäärifennomania, josta käyty keskustelu oli yllättävän samanlaista kuin reiluun kauppaan liittyvä. Kuten reilussa kaupassa, afäärifennomaniassa kuluttaminen ei ollut epäpoliittista toimintaa vaan parhaimmillaan se oli valinta kohti parempaa maailmaa ja toisi köyhille (eli suomenkielisille) lisämahdollisuuksia. Reilun kaupan järjestelmässä pyritään ohjaamaan osa tuotoista yhteisöä kehittäviin hankkeisiin. Afäärifennomania toteutti samaa ajatusta niin, että yksityiset liikemiehet toimivat yhteisönsä aktiiveina. Vähitellen afäärifennomaniasta syntyi osuustoimintaliike, jonka keskeinen tavoite oli osuuskuntalaisten ohjaus käytännön asioissa.

Reilu kauppa oli puhtaasti länsimaisten aktiivien alkuunpanemaa, afäärifennomaniassa oli alusta alkaen mukana myös suomenkielisiä. Kuitenkin jälkimmäisessäkin varsinaisten köyhien paikka oli lattiatasolla, jos sielläkään (tosin 1800-luvulla kauppa-apulaisen ammatti oli ihan kohtalainen saavutus). Lisäksi afäärifennomaniassa toimi suomenmielisiä mutta ruotsinkielisiä, joista osa meni niin pitkälle, että suomensi oman nimensä.

Kritiikkikin oli kovin tutun kuuloista. Epäiltiin, että suomenmieliset liikemiehet järjestelivät paikkoja toisilleen puhtaan ideologisin perustein, piittaamatta palkattujen henkilöiden ammattitaidosta tai rehellisyydestä. Myös toiminnan taloudellista kestävyyttä ja järkevyyttä epäiltiin. Silloin tätä ei tosin muotoiltu vielä taloustieteellisin termein ja tutkimukseen nojaten vaan sanomalla, että politiikkaa ja liike-elämää ei saanut sekoittaa.

Alkuperäinen afäärifennomania keskittyi liikekieleen, mutta seuraava aalto meni pitemmälle: osuuskuntaliike suhtautui hivenen varauksellisesti koko kapitalismiin. Ironista kyllä, se paheksui afäärifennomaniaa samanlaisin sanankääntein mitä afäärifennomania oli puolestaan käyttänyt ruotsinkielisestä liike-elämästä. 1900-luvulla kauppa polarisoitui välissä niin, että ei ollut sopivaa käydä missään muualla kuin ”omassa” kaupassa. Nykyajan uskottoman kuluttajan on vaikeaa kuvitella moista.