Vanha ranskalainen sanonta toteaa suomennettuna, että mitä enemmän se (jokin asia) muuttuu, sitä enemmän se pysyy samana. Tämä tuli mieleen, kun silmiin on sattunut havaintoja syöpäläisten uudesta tulemisesta.
Välillä tuntui, että luteet ja täit kuuluivat kansanperinteen kauhujuttuihin. Mutta blogosfäärissä keskustellaan kiivaasti sekä luteiden hävittämisestä – kauhuesimerkkinä juttu muutama viikko sitten yhdestä HOAS:n huoneesta, josta ne eivät kadonneet parin myrkyttämisen jälkeenkään – että keinoista estää niiden saaminen epätoivottuina matkamuistoina.
Torakat ovat onneksi – vielä? – täällä harvinaisia. Toivottavasti tämä sitkeä otus ei pääse uudestaan kotiutumaan Suomeen. Vanhoissa kansankuvauksissa ne ovat mukana, esimerkkeinä vaikkapa Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi tai Joel Lehtosen Putkinotko.
Täit tuntuvat selvinneen parhaiten. Apteekissa on tiskillä hyvin esillä täishampoota ja jonkinlaista tartuntaa estävää suihketta. Kuulemma edelleen on myynnissä täikampoja. Leviäminen tapahtuu varmasti koulukkaiden keskuudessa aivan perinteiseen malliin, lakista lakkiin ja myssystä myssyyn. Tartunnat myös uusiutuvat.
Aikanaan kokometallinen heteka oli hyvä keino estää syöpäläisten pääsyä sänkyyn.
DDT kävi kaupaksi. Apteekkisalissa oli sivutiski ei-lääkeaineille. Muistan miten autoin
ottamalla myrkkyrasioita pahvilaatikosta, kun postiauto oli tuonut tilauksen. Asettelin huolellisesti kaappiin litteänpyöreät DDT-rasiat, joissa oli muistaakseni pyöreä haaleanpunainen etiketti. Rachel Carson ja Hiljainen kevät odotti vasta tulevaisuudessa.
Kerran muistan lapsena nähneeni ja tappaneeni luteen. Seinäpahviin jäi soikea punaruskea jälki Pohjoiseen malliin pihassa oli kesäkeittiö eli alakööki. Se ei enää ollut käytössä, mutta hyvä leikkipaikka lapselle huonolla säällä.
Kansakoulussa ei voinut välttyä täiltä, ulkovaatteet roikkuivat tiiviisti vierekkäin käytävässä luokan vieressä. Aika ajoin aikuinen huomasi kutinan. Pikkutyttöjen vakiokampaus oli letit kahden puolen päätä. Ne avattiin, aikuinen kävi päänahan läpi tiheäpiikkisellä täikammalla, kunnes oli tyytyväinen hävitettyään kaikki täit ja saivaret.
Lopuksi hiuspohja ja hiukset kasteltiin äkeänhajuisella nesteellä, se saattoi olla sabadillaetikkaa. Sitten pää kiedottiin tiukasti pyyhkeeseen. En muista kauanko turbaania piti pitää, taisi olla sen päivän iltaan. Nololta se tuntui, varsinkin haju. Sitten kai hiukset pestiin uudestaan ja operaatio unohtui. jäi kansakouluajan hajanaisiin muistoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti